
Filmihullu 6 | 2007
Sisältö
Pääkirjoitus: Jättivät meidät räpiköimään
Peter von Bagh
Kaksi tai kolme asiaa Ingmar Bergmanista
Sakari Toiviainen
Nuori ohjaaja rakentaa maailman
Peter von Bagh
Bergmanorama
Jean-Luc Godard
Kun ironia kosii taiteilijaa – Bergman ja ironia
Hannu Waarala
Särkynyt kuvastin – Bergman ja Jumalan hiljaisuus
Lauri Timonen
Mitä olen halunnut sanoa?
Michelangelo Antonioni
Otteita Michelangelo Antonionin ja Jörn Donnerin kirjeenvaihdosta vuosilta 1965-1966
Elämä on täynnä haaksirikkoja – Jörn Donnerin haastattelu
Eero Tammi
Yön sylissä – Michelangelo Antonionin Yö
Mervi Herranen
Näkymättömät kyyneleet kasvoilla
Atso Pärnänen
Tuntemattomuudesta otsikoihin: romanialainen elokuva
Eero Hirvenoja
Festivaalit: Rakkautta & Anarkiaa
Ensi-illat
Mätänevän sielun kertomuksia, osa 11
Lauri Timonen
Filmihullu päättää huikean ja kulmikkaan 007-vuosikertansa todelliseen mestarien paraatiin, kunnioittamalla kahden hiljattain edesmenneen eurooppalaisen elokuvan henkisen isähahmon muistoa ja kineettistä perintöä. Ruotsalainen Ingmar Bergman ja italialainen Michelangelo Antonioni olivat viimeisiä jättiläisiä siinä joukossa, johon voidaan heidän lisäkseen lukea esimerkiksi Tarkovski, Kurosawa, Satyajit Ray ja muutama muu veijari – ylimmästä ylintä kaanonia joka tapauksessa silloin kun tekijämiesten taivaspaikkoja listataan.Bergmaniin perehdymme monesta näkökulmasta ja googlaamme vinkkelimme mm. ohjaajan tuntemattomampaan alkutuotantoon, hänen elokuviensa monesti salattuun ironiaan ja toisaalta niiden kompleksiseen jumalsuhteeseen – puhumattakaan niistä naisista. Erityiskäsittelyn saa pidemmän lähiluvun muodossa Bergmanin keskikauden huippukiekko, monitulkintainen Kuin kuvastimessa ja erityisenä ulkomaanhelmenä lataamme pukinkonttiin myös Jean-Luc Godardin henkevän klassikkotekstin, Bergmanoraman, joka luultavasti kiteyttää Bergmanin tuotannon ytimen paremmin kuin kaikki sitä väännetty tieteellinen nyperrys yhteensä.
Ingmarin italialaiskollega saa yhtälailla ansaitsemaansa huomiota ja Filmihullulla on suuri kunnia julkaista – ensi kertaa yhtään missään – Antonionin ja Jörn Donnerin välistä kirjeenvaihtoa vuosilta 1965-66; bonuksena luonnollisesti myös Donnerin uunituore haastattelu, jossa hän kertoo suhteestaan molempiin ohjaajiin. Antonionin elokuvia tutkimme niin ikään useamman esseen voimin ja sokerina pohjalla lepää mestarin itsensä laaja kirjoitus Mitä olen halunnut sanoa?
Ellei tässä jo ollut kystä kyllä niin täräytämme kaupan päälle vielä parhaat tärpit loppuvuoden ensi-iltaelokuvista, katsauksen melkein täydellisestä tuntemattomuudesta kansainvälisen median lemmikiksi nousseeseen romanialaiseen elokuvaan, ja palaamme taannoisen Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin tunnelmiin ja helmiin.
Uskollinen kulttuurikolumnistinne Mätänevä Sielu yrittää puolestaan selvittää mihin suuntaan marsalkan sauva osoittaa kymmenen millin panoksella.