Agnes Varda ennakoi Ranskan uutta aaltoa jo ensiohjauksellaan La Pointe Courte (1954), vaikka oikeastaan hänen elokuvansa kuuluvat ennemminkin vasemman rannan Rive Gauche -liikkeen piiriin. Cléo viidestä seitsemään (1962) saattaa olla hänen kuuluisin teoksensa. Usein muistetaan mainita myös hänen avioliittonsa toisen hienon ohjaajan, Jacques Demyn kanssa. Vardan elokuvat liikkuvat suvereenisti sekä fiktion että dokumentin parissa osoittaen aina harvinaisen tarkkanäköistä ihmistuntemusta. Hänen lähes dokumentilta näyttävä fiktionsa Kuin taivaan lintu (Vagabond, 1984) voitti Venetsian elokuvajuhlien Kultaisen leijonan.Chantal Akerman tunnetaan erityisesti ”hyperrealistisesta” tyylistään. Hänen tunnetuin elokuvansa on Jeanne Dielman, 23 Quai du Commerce, 1080 Bruxelles, jota pidetään yhtenä feministisen elokuvan merkkipaaluista, ja joka on synnyttänyt paljon keskustelua ja teoretisointia. Sodankylässä Akerman kertoi tärkeimpien elokuviensa syntyvaiheista, feminismistä, elokuvateoriasta, naisten asemasta elokuvateollisuudessa ja ylipäänsä suhteestaan elokuvien tekemiseen.

Unkarilaissyntyinen Andre de Toth aloitti ohjaanauransa kotimaassaan ennen toista maailmansotaa, mutta siirtyi monien muiden tavoin sittemmin Hollywoodiin. De Tothin bravuurialue on ollut rikoselokuva, johon hänen karski ja epäsentimentaalinen maailmankatsomuksensa sopii hyvin. Sodankylässä de Toth osoittautui eloisaksi ja huumorintajuiseksi jutunkertojaksi, jolta löytyi aineksia elämäntaidon oppitunniksi.

Andre de Tothin maanmiehen Laslo Benedekin tuotanto ei ole valtaisan laajaa, mutta hänen filmografiaansa kuuluu ainakin kaksi elokuvaa, jotka tunnetaan kaikkialla: Hurjapäät (The Wild One, 1953) ja Kauppamatksutajan kuolema (Death of a Salesman, 1951). Lisäksi hän on ollut tähtien tekijä: niin Frank Sinatra, Yul Brunner kuin tietysti Marlon Brando ovat ottaneet uransa ensiaskelia hänen elokuvissaan.

Jean-Charles Tacchella kuului uuden aallon taustavoimiin, hän oli elokuvakerhoaktiivi ja kriitikko, joka toimi muun muassa André Bazinin läheisenä työtoverina. Ohjaaja hänestä sukeutui vasta 1970-luvulla, ja vuosikymmenen puolivälissä hänen elokuvansa Hellyyden aika (Cousin cousine, 1974) voitti parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin. Tacchella on täydellinen cinefiili, jossa yhdistyvät läpikotainen elokuvahistorian tuntemus, loistokas kirjoittamiskyky ja elokuvanteon taito.

 

| Tilaa Filmihullu > |