Elokuvalla on ollut läpi lajihistoriansa vahva taipumus katsoa itseään, haastaa yleisön tietoisuutta välineestä, ja kyseenalaistaa ymmärrystämme kaiken näkemämme keinotekoisesta ja teollisesta luonteesta, joten tarjoamme kevätkauden kulminaatiopisteeksi melko met(k)an kiepautuksen, jossa niin sanottu ”neljäs seinä” murtuu kuin Berliinin muuri.

Metamatkamme alkaa kirjaimellisesti ensi hetkistä, Olaf Möllerin pureutuessa seitsemännen taiteen varhaisvuosikymmenten kosketuspintoihin. Silja Rantanen tutkii filmi- ja kuvataiteiden suhdetta esitysympäristöihin, Markku Koski taidemaalari Edward Hopperin ainutlaatuista maailmantulkintaa, ja looginen jatkumo etenee Hollywoodin rakastamiin (piilo)kriittisiin omakuviin. Esseensä saavat sekä Vincente Minnellin itsereflektiiviset pääteokset, että Ritari Siniparran (1947), Auringonlaskun kadun (1950), Takaikkunan (1954), Gimme Shelterin (1970) ja Annie Hallin (1977) kaltaiset, kauas kuvastimen kupruihin kurkistavat kanonisoidut klassikot. Uudemman elokuvan metahelmistä noteeraamme aimo rykelmän 90-luvun lamavuosien teoksia Altmanista Kiarostamiin, Michael Winterbottomin hervottoman Sterne-adaptaation Tristram Shandy: herrasmiehen paljastukset (2005), Wall Streetin häiriintyneisiin kulisseihin estoitta penetroivan The Wolf of Wall Streetin (2013) sekä – taannoin edesmenneen Paul Austerin muistoksi – Sattuman soittoa -romaanin vuonna 1993 valmistuneen erityislaatuisen valkokangassovituksen. Kaiken kauniina sinettinä ”metafilmien metakognitiot” perataan auki kolmen modernin kauhuelokuvan piinkovalla lähiluvulla.

Kirjapalstalla perehdytään Michelangelo Antonionin tuotannon poliittisen lähiluennan ongelmiin ja ensi-illoissa valokeilaan astuvat nykyhetken aivoituksiltaan osin arvoitukselliset auteurit Alice Rohrwacherista Yorgos Lanthimosiin ynnä Alex Garlandista broidinsa kumikikkeleillä korvanneeseen Ethan Coeniin. Vieraskynävuoron saava ohjaaja Katja Gauriloff kertoo, miksi halusi toteuttaa uusimman elokuvansa Je’vidan (2023) mustavalkoisena.

| Tilaa Filmihullu > |