70-luvun alussa koetut menestykset leimasivat William Friedkinin (1935–2023) ainakin suuren yleisön silmissä kahden lajin – hektisen takakireän äijäelokuvan ja angstisen piinaavan kauhun – spesialistiksi ja moni avarakatseisempikin tarkastelija hahmottaa hänet edelleen ”noin kuusi” mestariteosta ohjanneeksi, pakkomielteisen jästipäiseksi köyhän miehen Kubrickiksi eikä suinkaan siksi monilahjakkaaksi, harvinaisen laaja-alaiseksi, alati idearikkaaksi renessanssihahmoksi, jollaiseksi joka suuntaan rönsyävän tuotannon laajempi tarkastelu yhdysvaltalaissankarin ilman muuta paljastaa.

Yhdestäkään Friedkinin elokuvasta löytyy tuskin yhtäkään tylsää hetkeä! Innovatiivinen, totunnaisuuksia härnäävä äänenkäyttö haastaa tietoista vastaanottokykyämme (kuten Yusef Sayedin aihetta käsittelevä mestarillinen essee erinomaisesti todistaa), kamera velloo jatkuvassa liikkeessä, kerronnan voima on valtava ja epäaistikkaiden nykäysten rihmastoa seuraa hulluja skarveja, ”liian lähelle” puserrettuja lähikuvia ja hätkähdyttäviä sätkähdyksiä. Ohjaajan yksittäisiä merkkiteoksia käymme läpi peräti seitsemän esseen voimin. Niiden lisäksi oman luentansa saavat myös 80-luvun harvinaisemmat tv-työt, filmografiaa usealla eri vuosikymmenellä läpäisevät piinkovat oikeussalielokuvat ja psyyken syvyyksiä riipivät näytelmäfilmatisoinnit.

Kirjat-palstalla käsitellään Hollywoodin studiojärjestelmän romahdusta ja tiede-elokuvien perintöä, festivaalisyynissä punnitaan Berlinalen ja Rotterdamin nykykuntoa, Ensi-illoissa edetään Auschwitzin laitamilta avaruuden aavalle Arrakis-planeetalle ja vieraskynävuorossa on sukupolvensa johtaviin näyttelijöihin kuuluva Laura Birn. Toisin sanoen – ja Manaajan (1973) ohjaajan arvolle sopivasti – käsillä on aivan pirullisen hyvä numero!!.

| Tilaa Filmihullu > |