Numeromme on omistettu suomalaisille sivuosanesittäjille, tai kuten Hannu Waaralaotsikoinnissaan tiivistää: ”persoonille, taviksille ja eksentrikoille”. Heitä ovat esimerkiksi Leo Riuttu, Arvo Lehesmaa, Paavo Jännes ja Pia Hattara. Puhumattakaan Leo Jokelasta, joka taitaa olla heimonsa myyttisin hahmo tällä hetkellä.
Mainio mies oli myös Mauri Jaakkola, joka minulla oli kunnia tuntea. Hän oli lähes klassinen sivuosien mies, jonka kymmenien ja taas kymmenien näyttäytymisten sarjassa Tanssi yli hautojen-elokuvan jonkinmoisen kokoinen rengin osa on melkein hämmentävä poikkeus – ja katsojalle etuoikeus. Kerrankin oli näet tilaisuus katsoa kunnolla. Saattoi arvioida ja pohtia ihmistä, joka on jollain tavalla tuttu ja johon niin monen näyttäytymisen perusteella onkin halunnut tutustua paremmin.
Asetelmaa syvensi se, että Jaakkola itse oli vannoutunut elokuvien ja ennen kaikkea pienten osien esittäjien fäni jo lapsena. Näin hän kertoi 1989:
”Jo lapsena sivuosanesittäjät olivat minulle, kuin jotenkin enteenä, kaikista rakkaimpia. Tiesin Otto Norosta alkaen kaikki sivuroolit. Aino Lohikoski oli minusta aivan ihme näyttelijänä. Toppo Elonperää seurasin paljon enemmän kuin päätähtiä. Olin niin lapsellinen silloin, että me leikattiin Tauno Palon ja Regina Linnanheimon kuvat ja pantiin ne tikun nenään ja kuljettiin Voikkaan raitilla. Tuntui sitten ihmeelliseltä, kun ensimmäisen kerran tein töitä Tauno Palon ja Ansa Ikosen kanssa ja ne olikin ihan tavallisia ihmisiä. Mutta kyllä minä aina myöhemminkin mietin, että juuri niin elokuvaa pitäisi näytellä.
Elokuvassa Katupeilin takana olin renki, oikeastaan olen aina ollut renki, tai sitten joku idioottipoika uunin kupeella. Yhteensä jos laskisin, tulisikohan kaikista osistani yksi kokoillan elokuva, en tiedä. Mutta monessa olen kuitenkin ollut, että jos lasken tunnistettavat roolit, niin kyllä niitä pitkälle toistasataa tulee.”
Vastaavasti Leo Jokelalle kertyi vuodesta 1950 lähtien yli 60 elokuvaosaa ja sinällään legendaarinen radioura eli ennen muuta rooli papukaija G. Pula-ahona. Vähitellen alkoi vaikuttava nousu kohti komediapäärooleja, joista oikeastaan hyötyivät vain televisio (Reviisorin kaupunginjohtajan osa) ja teatteri. Olennaista on kuitenkin, että hänen suuruutensa on kaikkien meidän silmissä polarisoitunut pieniin rooleihin: Tarkaksen komediat, Palmu-elokuvien poliisi Kokki.
Paljon tämän heimon olemuksesta tiivistynee otsikossa, jota käytin joitakin vuosia sitten kirjoittaessani Siiri Angerkoskesta: ”Sivuosa elokuvassa, pääosa elämässä”. Suomen Filmiteollisuuden pitkäaikaisin kiinnitysnäyttelijä – vuodesta 1937 vuoteen 1963 – teki pääosiakin, mutta ”ikoni” hänestä tuli pienten roolien vuoksi. Hänen olemuksensa ja työnsä tiivistää kaiken kansan silmissä jotain kunnioitettua, lämmintä ja laveata. Niinpä lapsetkin tuntevat hänet – 40 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Puupää-elokuvien unohtumattoman tomera Justiina ja kymmenien muiden sivupersoonien kietaisija on yksinkertaisesti elokuvan kulta-ajan, studioitten aikakauden, vertauskuva.
Siiri Angerkoski uuvutettiin hiljaisesti siihen, että hänen ei juuri koskaan sallittu poiketa vakioroolista. Yleisesti ottaen Angerkoski oli ikuinen kotiapulainen (kuka muu olisi voinut hoitaa tämän työn Suomisen perheessä?), piika, mummi, sivullinen perheenäitinä ja vaimonakin, kaitsiessaan milloin korpraali Möttösen lapsia, milloin Pekan ja Pätkän kaksikkoa.
Koska Puupää-elokuvien romanssi oli pikemminkin Pekan ja Pätkän välinen kuin Justiinaa koskeva, Justiinan kurinpidolliset bravuurit ja hurjat ilmeet olivat aivan erityisiä iskuja. Ne saattavat hyvinkin olla se suomalaisen elokuva-aarteiston yksityiskohta, jonka usean sukupolven lapset kiintyneimmin kantavat mielessään pitkälle aikuiseen elämään. Kaikki muistavat Siiri Angerkosken heiluttamassa kaulinta. Ehkäpä nuo yhä uudelleen kuvatut ”koomiset” kohtaukset tiivistävät taiteilijakohtalon: monipuolisuus uhrattiin ensin harmittomalle, sitten jo painajaismaiselle toistolle.
Tarmo Manni muisti useissa yhteyksissä korostaa, ettei Siiri Angerkoski ollut vain SF:n rutiinia, vaan ”suuri näyttelijätär” ja antelias ihminen, joka piti koko ryhmää yllä: ”Hän oli kehittänyt sellaisen näyttelijäminän itsessään, joka oli burleski, raikas, piittaamaton, härski. Kaikki tuli mitä tarvittiin, ja vaikkei olisi tarvittukaan, niin Justiinat kuin syvät kansannaisen roolitkin. Pienikin välähdys riitti: hän ei jäänyt puun taakse piiloon, hän tuli esiin niin kuin hyvä näyttelijä tulee.”
Vastaavasti Mauri Jaakkola löysi nimenomaan sivuosiin ja statistirooleihin liittyvän kallisarvoisen särmän kuin merkkinä aikansa elokuvan olemuksen syvemmästä ymmärryksestä. Kun hänestä sitten tuli täysverinen elokuvan ammattilainen, hän ei pettänyt kutsumusta: hän oli järjestäjä-näyttelijä (kuten Leo Jokela oli maskeeraaja-näyttelijä), sivuosien ja pienten välähdyksien spesialisti, sillä tavalla vakaumuksen kautta kosketuksissa aivan elokuvien ytimeen. Tämä ei ollut sellainen uranvalinta, josta isät olisivat ylpeitä. Monta kertaa Jaakkolakin sai kuulla, että eikö ollut yhdentekevää kuka sieltä nurkan takaa kulloinkin kurkisti. Jos Pia Hattara kehittyi – ja hänkin toimi vakaumuksellisen ymmärryksen perustalla – pienten roolien spesialistiksi, Jaakkolan reviiri liittyi vielä pienempiin osiin.
Statistit ovat osa sitä elokuvan aluskasvullisuutta, joka on vuosien saatossa jäänyt rempalleen ja satunnaiselle pohjalle. Tutuista kasvoista ja heidän olemuksensa ominaispiirteistä kasvoi elokuvamaailman varsinainen asujaimisto, hyvät naapurit, nöyrät alamaiset, näkymättömät lähimmäiset, joita ilman maailma yksinkertaisesti ei olisi olemassa eikä ainakaan ”toimisi”. Olennaista ja ominaista hyvälle statistille oli oikea sekoitussuhde intoa, kiihkoa, huumoria – ja täydellinen vääristyneen kunnianhimon puuttuminen. Heissä oli mittasuhteen tajua ja he antoivat auliisti pääosanesittäjien elää unielämäänsä. He tiesivät, että todellinen elämä on toisaalla – niissä elämän renkituvissa, joissa sivuosien erikoisihmiset kokivat vakiintuneet suvantonsa.
