6 | 2009 – Kotimaisen elokuvan persoonat, tavikset ja eksentrikot

filmihullu-6-2009-kansi

Filmihullun arkistosta:

6 | 2009

Kotimaisen elokuvan persoonat, tavikset ja eksentrikot

Hannu Waarala

“Kuka täällä on pääosassa?”
– Lauri Viita

“Jokainen joka luulee olevansa korvaamaton on ääliö.”
– Jean-Paul Sartre

 

Kotimaisen elokuvan henkilögalleriassa sivuosan esittäjillä – eksentrikoilla, taviksilla, luonnenäyttelijöillä, sivupoluille eksyneillä syntisillä naisilla – on aivan oma roolinsa ja tehtävänsä. Heillä on välttämätön paikkansa ja tärkeä dramaturginen sijaintinsa elokuvan kokonaiskuvion ja atmosfäärin rakentumisen kannalta.

Ilman sivuosien luonteikkaita tulkkeja ja kasvoja moni kohtalokas ja kaunis rakkaustarina, tai vaikkapa sosiaaalisen elämän traaginen kuvio, ei inhimillisiltä mittasuhteiltaan saavuttaisi sitä uskottavuutta, dramaturgista tasapainoisuutta, draamallista täyttymystä, jos eivät nämä sivusosien legendat tihentäisi elokuvan asetelmaa; toisi mukanansa tiettyä inhimillistä kosketusta, inhimillistä sävyä, tilanteisiin sopivaa mehua, persoonallista otetetta ja omaa, tiettyä kokonaisuutta täydentävää puutteenalaisuuttaan.

Heitä ei yleensä muisteta päälauseissa, mutta jos he puuttuisivat elokuvasta, huomattaisiin heti sen kuvio jotenkin vajavaisena. Sankarin inhimillisyys ja karisma olisi tuolloin kenties luonteeltaan liian egosentristä, itsekeskeistä, ja eroottinen rakkaus vain itsekkyyden vasenkätinen muoto.

Usein sivuosaroolien merkitys on siinä, että ne “edustavat” tavallaan elokuvan sisällä tavallisia katsojia. Sankariparin “reiluus” eksentrikkoja kohtaan, kuten esimerkiksi Puupää-elokuvissa, nostattaa aina katsojien sympatioita ja myötuntoa.

Nykyhetkessä on olemassa päinvastaisiakin tendenssejä, suoranaisia aikamme itsekeskeisyyden motiiveja. Tällainen hallitsemattomuus, tasapainottomuus roolien eri tehtävien kesken, on nykyään näkyvissä aika monessa kotimaisessa elokuvassa, jossa kapean realismin varjolla tyrehdytetään tyylittelyn taika ja katsojan mahdollisuus ja intressi myötätuntoon monenlaisten ihmiskohtaloiden osalta.

Käpy selän alla
Käpy selän alla

Toisin sanoen katsojan sympatiat jäävät liian usein saavuttamatta egosentrisen aiheenkäsittelyn vuoksi. Vaikka sitten “mikään ei riittäisikään”, nymfomaanikin tarvitsee inhimillistä “puupäätä” vierelleen; kukaties miestä, joka kantaa moraalisen taakkansa kunniallisesti loppuun asti. Tai ainakin katsoja tarvitsee sellaisen moraalisen ufo-olennon, jotta egoismin ja egotismin ero tulisi edes dramaturgiassa selväksi.

Eräällä tavalla, niinkuin esimerkiksi Puupää- tai tukkilaiselokuvissa, eksentriset hahmot luovat “inhimillisyyden sfääriä” kauniin pääparin romanssin ympärille. Vaikkapa aina kun valmistellaan Olavi Virran lauluosuuden huippuhetkeä.

Näin ei tapahdu Levottomat-elokuvien kohdalla, mutta näin tapahtuu esim. Mikko Niskasenelokuvassa Käpy selän alla (1966): siinä Jukka Sipilä (1936-2004) tekee oivallisen ja hienolla komiikalla ladatun sivuroolin ystävänä (niin kuin muuten myös Lapualaismorsiamessa, 1967), joka antaa sävyä vakavien rakkaustarinoiden elämyksen ainutkertaisuudelle.

Säällinen romanssi peilaa inhimillisen suvaitsevaisuuden ja moniarvoisuuden kautta (monenlaisten ihmisten hyväksynnän välityksellä) eräänlaista moraalisen puhtauden ideaa vastakohtana itsekkäälle, egoistislle ja ahneelle sukupuolirakkaudelle, mikä lienee osasyynä nykyaikaisten parisuhde-elokuvien moraaliselle kelvottomuudelle.

Vasta tietynkaltainen “eskapistinen” lumo tekee elokuvasta seudun, joka ei ole paikka. Ja tuolla seudulla pitäisi olla monenlaisia elokuvan kansalaisia, taviksia ja eksentrikkoja, kulkijoita ja etsijöitä, niin kuin erityisesti klassisessa ranskalaisessa elokuvassa esiintyy.

Suomalaisen elokuvan rikkaassa perinteessä näitä “eläviä kasvoja”, yksilöllisen eleen kautta hahmottuvia huomionkiinnittäjiä, on aivan lukematon määrä. Tämän jutun yhteydessä otos saattaa olla eklektinen, mutta kaikesta huolimatta edustava.

Sivuroolien täsmäiskut

Tässä vanhan kotimaisen elokuvan peruskauraa – esimerkiksi: Sasu Haapanen, Matti Lehtelä, Senni Nieminen, Irja Kuusla, Varma Lahtinen, Paavo Jännes, Hannes Veivo, Kirsti Ortola, Rauha Rentola, Kaarlo Wilska, Uljas Kandolin

… “syntisiä naisia” Toini Vartiainen, Kirsti Hurme… Niskasen ja Mollbergin elokuvien vakiokalustosta Yrjö Liehunen ja Aimo Saukko… peruskonnia Ville Salminen, Kauko Laurikainen, Åke Lindman… modernin elokuvan kasvoja Sakari Kuosmanen, Pertti Lumirae, Jorma Markkula, Juuso Hirvikangas jne.

Jean Renoir oli mestarillinen taituri näiden sivuhenkilöiden eksistenssin rakentamisessa, erityisesti Pelin säännöissä (1939) mutta myös Herra Langen rikoksessa (1936). Mutta tätä runsaskätisyyttä saattaa olla myös kaikkein vaatimattomimmissa kotimaisissakin elokuvissa, ikään kuin unohduksen keskeltä iskeytyvänä välähdyksenä, ilmaisevana eleenä roolin ja persoonallisuuden kohtaamisesta.

Suomalaisessa elokuvassa mestarillisia sivuroolien rakentajia ovat olleet mm. ohjaajat Valentin Vaala, Erik Blomberg, Mikko Niskanen, Rauni Mollberg ja Aki KaurismäkiMatti Kassilan loistava komedia Hilman päivät on tässä suhteessa oikea runsauden sarvi, Kassilan kaikkein “renoirilaisin” elokuva.

Ihmiset suviyössä
Ihmiset suviyössä

Valentin Vaalan ylittämättömässä Sillanpää-filminnöksessä Ihmiset suviyössä (1948) Matti Lehtelä (1906-71) tekee aivan unohtumattoman juopporetkun roolin Mettälän Jukkana – juuri sinä kiusallisena suunsoittajana, jonka Nokia (Martti Katajisto) raivoissaan pistää hengiltä puukolla. Lehtelä on perheenisä, joka juo kaikki rahansa!

Matti Lehtelän roolityöt ulottuivat aina Risto OrkonSiltalan pehtoorin (1934) rengistä Risto JarvanRuusujen ajan (1968) valokuvaajaan. Lukuisissa sivurooleissaan, mutta myös Roland af HällströminPutkinotkon (1954) pääroolissa Juutas Käkriäisenä, Matti Lehtelä pystyi heijastelemaan ja karakterisoimaan suomalaista miestä ja kansaneläjää, monissa sivurooleissa mm. duunaria, juoppoa ja poliisimiestä. Suomi on täynnä Käkriäisen jälkeläisiä!

Toinen legenda, Sasu Haapanen (1905-86), pitkän työn mm. Radiotettarissa tehnyt näyttelijä, joka suurena “äänitaiteilijana” toimi monien kotimaisten elokuvien kertojana, esiintyi viimeisessä kuvatallenteessa Mikko Niskasen vaikuttavassa tv-teatterin Gorki-sovituksessa Ihmisiä elämän pohjalla (1967), näyttelijä Bubnovina.

Unohtumaton on myös Haapasen suoritus Emmi Jurkkaa kosikelevana lipevänä torikauppias Erikssonina Erik Blombergin kaikkinensa henkilökuviltaan rikkaassa ja värikkäässä (tietysti mustavalkoisessa!) Jotuni-elokuvassa Kun on tunteet (1954).

Aarne Tarkas oli ohjaaja, jolla oli pettämätön vainu sivuhenkilöiden merkityksille ja attraktioille. Tarkaksen töitä katsoessa tapaa ikään kuin suomalaisen elokuvan vanhoja tuttuja: niin voimakkaasti hänen hahmottamansa tyypit ovat saaneet paikkansa populaarikulttuurin mytologiassa ja katsojien mielissä. Kotimaisen elokuvan tuttu sivuhahmojen esittäjä Kaarlo Wilska (1910-81) oli se oikea Kaarlo Mäenpää Aarne Tarkaksen mesteriteoksessa Hän varasti elämän (1962).

Ja lisää kasvoja

Mikko Niskasen Kahdeksassa surmanluodissa (1972) sivuroolien merkitys on aivan ratkaiseva. Esimerkiksi Yrjö Liehunen kauppiaana (Liehunen myös Niskasen Asfalttilampaiden “nikolai kopeloi” -tyyppisenä nakkikauppiaana). Muistettava hahmotus Kirsti Wallasvaaran vanhana isänä on myös Paavo Tuomisen (1908-81) humaani suoritus Asfalttilampaissa (1968).

Senni Niemisen (1905-70) kitkerä ja sanavalmis kansannainen Kassilan Elokuussa (1956) Sundvallien vanhempana pyykkärinä on muistettavimpia suorituksia tässä yhdessä kotimaisen elokuvan huippusaavutuksista.

Ja millainen olisi Paul Osipovin tulkitseman Juhanin eksistenssi ilman Pertti Lumirakeenakateemista, äksyilevää ja porvarismin läpitunkemaa pikkuveljeä Raimoa Risto Jarvan elokuvassa Työmiehen päiväkirja. Jarvan Ruusujen aika (1969) vilisee hienoja sivuosahahmoja: Paavo Jännes (1892-1970) viimeisessä elokuvaroolissaan, samoin monipuolinen Unto Salminen (1910-72), jonka kasvot ovat kuin elämän veistämät…

Mika Kaurismäen Arvottomissa (1981, käsikirjoitus Aki Kaurismäki) tehdään vilpittömästi ja ansiokkaasti kunniaa suomalaiselle näyttelijälle. Elokuva oikein vilisee pieniä ja merkityksellisiä sivurooleja: mm. Pehr-Olof SirénVeijo PasanenPaavo PiskonenErkki Thil…Tämä on osa Arvottomien tekstuuran armoitettua viehätystä.

Hyvän roolisuorituksen kohdalla voidaan puhua näyttelijän anteliaisuudesta. Ja tätä anteliaisuutta kotimaisessa elokuvassa on näiden persoonien välityksellä runsain mitoin; vaikka ei todellakaan niin sanotusta ohjauksen taiteesta ole useinkaan kyse. Vanhoja kotimaisia elokuvia katsoessa – kuriositeettina, dokumenttina ja eksentrismin ilmauksina – voi sanoa kuten runoilija Kari Aronpuro:
“Minä viihtyy.”

Tilaa Filmihullu > |