6 | 2005 – Pääkirjoitus: Rikas ja köyhä elokuva

filmihullu-6-2005-kansi

Filmihullun arkistosta:

6 | 2005

Pääkirjoitus: Rikas ja köyhä elokuva

Sakari Toiviainen

Numeromme teema saattaa ensi silmäyksellä ällistyttää: musikaali, musiikkielokuva, vieläpä klassinen Hollywood-musikaali, Intian Bollywood ja suomalainen rillumarei – mitä tekemistä niillä on vakavan elokuvaharrastuksen, elokuvataiteen tai nykyhetken kuumien keskustelunaiheiden kanssa? Ei huolta, sanoo tutkijasetä, Filmihullu on edelleen perusasioiden äärellä ja aivan vakavissaan. Kysymys on edelleenkin rahasta, taiteesta, politiikasta ja omasta kansallisesta elokuvastamme.

Elokuvamusikaalista on toki kirjoitettu paljon ja ansiokkaasti, mutta jopa tieteellisissä tutkielmissa siitä on tapana puhua “viihteen”, “eskapismin” tai “utopian” termein, ikään kuin kaikki taide ja todellisuus olisi automaattisesti suljettu sen ulkopuolelle. Elokuvatutkimuksen kiistattomista edistysaskelista huolimatta tässä kohtaa lienee syytä palata Cahiers du Cinéman Jean Domarchin jo 50 vuotta sitten esittämään paradoksiin: Marx olisi pitänyt Minnellistä. Domarchin mukaan amerikkalainen elokuva ja elokuvamusikaali saattavat olla pakoa todellisuudesta, mutta ne tarjoavat samalla ja siitä huolimatta harvinaisen selvänäköisen todistuksen kapitalistisen sivilisaation hajoamisesta ja todellisen, autenttisen moraalin mahdottomuudesta amerikkalaisen yhteiskunnan nykytilanteessa: “Juuri sillä hetkellä kun amerikkalainen elokuva näyttää pinnalta katsoen etääntyvän kaikkein pisimmälle kaikesta sosiaalisesta kannanotosta, juuri silloin sen kritiikki koskettaa kipeimmin tämän uuden Leviathanin – kapitalistisen amerikkalaisen yhteiskunnan – keskeistä hermoa.”

Vaikkemme puhuisikaan marxilaisin termein – kapitalismihan on jo ohitettu vaihe maailmanhistoriassa? – Domarchin näkemys on edelleen ajankohtainen ja hedelmällinen tapa suhtautua musiikki- ja tanssielokuviin. Kun musiikki alkaa soida ja Gene Kelly tai Cyd Charisse alkavat tanssia, olemme läsnä sellaisessa maagisessa hetkessä, joka ylittää todellisuuden ja on samalla mitä tiheintä todellisuutta, kielen tuolla puolen ja samalla ruumiin kielen ja musiikin kielen sanoin kuvaamattomassa maailmassa. Se on unelmamaailmaa, joka implisiittisesti sisältää unelmien ja todellisuuden ristiriidan, siis historiallisen tilanteen, kuten suomalainen iskelmä erään tunnetun määritelmän mukaan on kansakunnan salattu muisti ja tunteiden historia.

Klassisen kauden Hollywood-musikaalin takana oli paitsi rautaista ammattitaitoa, lahjakkuutta, sensibiliteettiä ja älykkyyttä myös tietysti paljon rahaa. Tämän aasinsillan kautta pääsemmekin meitä lähempänä olevaan teemaan eli rahan puutteeseen, joka on suomalaisen elokuvan ikuisuusongelma. Kohta 50 vuoden ajan kotimaiselle elokuvalle on vaadittu lisää rahaa, ja elokuvasäätiön nykyinen tavoite on nostaa julkinen tuki edes skandinaaviselle tasolle. Kirjoitin pari vuotta sitten tällä samalla palstalla, että kenelläkään ei varmasti ole mitään asiaa vastaan ja että säätiöstä ei pitäisi tehdä mitään syntipukkia, koska se epäilemättä tekee parhaansa kotimaisen elokuvan hyväksi, määrärahojensa puitteissa ja hirvittävissä ristipaineissa. Samassa yhteydessä ennakoin, että ilman kansallista tukijärjestelmää suomalainen elokuvatuotanto voitaisiin vallan hyvin siirtää halvimman kustannustason maihin, vaikkapa Kiinaan.

Todellisuus ehti jälleen aavistuksen edelle: tällä hetkellä suomalaista elokuvaa tehdään Kiinassa. Kaiken globalisaatiointoilun ja taloustotalitarismin maailmassa tämä alkaakin näyttää normaalilta asiantilalta, ainakaan kukaan ei näytä siitä hätkähtäneen. Itse olen jo pitemmän aikaa epäillyt, onko suomalaisen elokuvan kohtalossa sittenkään kysymys pelkästään rahasta. Suuremmilla budjeteilla saataisiin varmaankin muutamia kuvauspäiviä lisää, “tuotantoarvot” eli tekninen viimeistely paremmaksi, elokuvantyöntekijöille lisää palkkaa ja valtiolle lisää verotuloja, mutta nousisiko suomalaisen elokuvan taso siitä jotenkin olennaisesti? Suuremmat budjetit vaatisivat entistä suurempia yleisöjä, riskit kasvaisivat, elokuvanteossa pitäisi laskea entistä enemmän rahan varaan ja olisimme entistä pahemmassa rahan noidankehässä.

Ongelma tunnetaan Ranskassakin, jossa asiasta on käyty vilkasta keskustelua jo vuosikausia. Siihen on osallistunut mm. Jean-Louis Comolli, Cahiers du Cinéman entinen päätoimittaja ja 1960-luvun huomattavin teoreetikko, sittemmin elokuvantekijä, joka on ryhtynyt puolustamaan “köyhää elokuvaa” – mainiten siitä esimerkkeinä mm. Godardin, Kaurismäen ja Kiarostamin. “Mitä lähemmäksi nykyaikaa on tultu”, hän kirjoitti lehden lokakuun 2003 numerossa, “sitä enemmän elokuvantekoon on tarvittu rahaa ja sitä ovat käyttäneet huonosti huonot elokuvantekijät. On siis köyhää elokuvaa, joka usein on hyvää, ja rikasta elokuvaa, joka on usein keskinkertaista, hyvin usein iljettävää. Miksi? Täytyy rakastaa elokuvaa tehdäkseen sitä vähäisin resurssein. Täytyy rakastaa rahaa uskoakseen suuren budjetin elokuvaan.”

Vuosituhannen vaihteen kiistattoman nousukauden, sekä määrällisen että laadullisen hyppäyksen jälkeen suomalainen elokuva on syksyllä 2005 ajautunut tilanteeseen, jota on vaikea selittää parhain päin. Elokuvissakävijöiden määrä on laskenut maailmalla yleensä ja Suomessa erityisesti, kotimaisten katsojaosuus on pudonnut hälyttävän alas. Sellaiset kalliit historialliset elokuvat kuten Kaksipäisen kotkan varjossa ja Lupaus ovat luvalla sanoen katastrofeja, jotka vievät suomalaisen elokuvan henkistä maisemaa noin 70 vuotta taaksepäin. Tyttö sinä olet tähti ja FC Venus ovat puolestaan niin Hollywoodia, niin Hollywoodia trendikkäisiin miljöisiin (musiikkibisnes, jalkapallo) sijoittuvine tarinoineen, joissa vatvotaan puberteettisen parisuhteen ongelmia amerikkalaisen tv-sarjan älyllisellä tasolla ja kuljetaan vaikeuksien, väärinkäsitysten ja täpärien tilanteiden kautta happy endiin. Syksyn sympaattisin elokuva Äideistä parhain on hyvin tehtyä nyyhkydraamaa, mutta eikö Erja Dammertin dokumentti Sotalapset kertonut saman tarinan vakuuttavammin tai itse asiassa monet samanaiheiset tarinat monta kertaa koskettavammin?

Rahan lisäksi toinen vuosikymmeniä jatkunut valituksen aihe on ollut käsikirjoitusten taso. Varmaankin elokuvasäätiössä osataan lukea käsikirjoituksia, mutta nykyisten linjausten valossa tässäkin kohtaa alkaa herätä epäilyksiä. Monien viimeaikaisten sotaelokuvien ja sota-ajan kuvausten jälkeen meille on näillä näkymin luvassa mm. Åke Lindmanin uusi sotaelokuva, Lauri Törhösen vuoden 1918 tapahtumia käsittelevä elokuva ja tietysti Mannerheim ja kolmas Jääkärin morsian, elokuva-akateemikkomme kuningashanke. Keskeneräisistä töistä ei tietenkään pitäisi puhua pahaa, mutta linja näyttää määrätietoiselta: historiallisaiheiset suuren budjetin elokuvat ovat suosiossa eikä tässä taaskaan ole kaukana vaara että elokuvamme taantuu jonnekin 70 vuoden takaisiin asemiin.

Kaikkiin valituksiin on tietysti yksinkertainen vastaus: viime kädessä kysymys on tekijöiden lahjakkuudesta. Mitä sitten on tämä lahjakkuus ja miten se saadaan esiin, aluksi vaikkapa budjetoinnin tai käsikirjoitusten osalta? Yksi vastaus on Comollin ehdottama “rakkaus elokuvaan rahan sijasta”, ja siihen liittyen kysymys on yleisestä kulttuuri-ilmastostamme, aitoon luovuuteen kannustavasta ilmapiiristä, kulttuuriperinteestä, elokuvaperinteestä, elokuvan klassikkojen kautta kertyvästä pääomasta, sellaisesta paljon puhutusta sivistyksestä, jota ei rakenneta virkamiestyönä eikä dvd-uskovaisuuden varassa.

Rahasta puheenollen: Filmihullukaan ei elä yksin lahjakkuudesta, sivistyksestä ja pyhästä hengestä, vaan tarvitsemme tilauksesi vuodelle 2006, sinä elokuvan ystävä ja elävän elokuvakulttuurin empaattis-kriittinen harrastaja.

Tilaa Filmihullu > |