5–6 | 2010 – Nudisteja suihkussa

filmihullu-5-6-2010-kansi

Filmihullun arkistosta:

5–6 | 2010

Nudisteja suihkussa

Risto Raitio

Alfred Hitchcockin Psycho on modernin elokuvan virstanpylväitä. Sen katsojia perin juurin kauhistuttaneesta kantaesityksestä tuli kesällä kuluneeksi viisikymmentä vuotta, ja joulukuun alkuun 1960 osunut täkäläinen ensi-iltakin varmasti iskostui lähtemättömästi silloisten elokuvissa kävijöiden mieleen.

Psykolla jo kuusikymppinen ohjaaja heittäytyi isojen studioelokuvien jälkeen peräti radikaaliksi indie-tekijäksi: hän rikkoi monia konventionaalisen elokuvakerronnan tabuja halutessaan kokeilla, miten viimeistä yksityiskohtaa myöten mietityllä sokeeraajalla voi valkokankaalta käsin ohjata katsomossa istuvien tunnetiloja kuin napista painamalla. Näin syntyi vedenjakajatyö, joka merkitsi myös lähtölaukausta uudenlaiselle, modernistiselle kauhuelokuvalle. Risto Raitio on perehtynyt suihkumurhan kylpijöiden kohtaloihin.

Ei tainnut Hitchcock itsekään arvata Psykon käänteentekevää suihkumurhaa suunnitellessaan, miten kauaskantoinen, lukemattomia jäljittelijöitä inspiroinut tekninen tour de force tästä sensoreitten kiusaksi viimeisen päälle viritetystä alle minuutin kestoisesta väkivaltasinfoniasta tulisikaan.

Psyko-juliste
Psyko-juliste

Sokeeraava jakso, jossa autuaasti suihkusta nauttiva Marion Crane saa kimppuunsa isoa leipäveistä heiluttavan Äiteen, on virtuoosimainen suoritus – varsinkin kun sen sijoittaa aikakautensa kontekstiin, jolloin moista ei ollut nähty. Näistä vajaasta neljästäkymmenestä filmisekunnista on tullut legendaa ja faktat ovat sekoittuneet myytteihin: esimerkiksi temaattisesti kahtaalle jakautuvaa pysty- ja vaakasuoran dikotomiaa alkuteksteihin visioinut graafinen suunnittelija Saul Bass, joka sai toimeksiantona piirtää suihkumurhan storyboardit impressionistisen käsikirjoituksen pohjalta, väitti jossain vaiheessa itse ohjanneensakin koko taidonnäytteen, vaikkei muu kuvausryhmä muistanut miestä edes näkyneen paikalla.Silmille tulevan päällekarkauksen teho perustuu pitkälti nopeasti vaihtuvien kuvien montaasiin, josta väitetään ohjaajan suunnitelleen koko jakson ennalta niin, osin ajan sensuuriviranomaisista selvitäkseen, että veitsen terän ei kertaakaan edes kosketa uhrin ihoa, saati sitten että kankaalla nähtäisiin viiltoja ja verenroisketta – vaikka mahdollisesti juuri penetraatiota varten tarpeisto valmistikin alastomasta naistorsosta myös ns. dummyn, jonka sisään saattoi virittää tekoveripusseja.

Hieno tarina, mutta epätosi: jo Truffaut’n 60-luvulla tekemien haastattelujen tuloksena syntyneessä Hitchcock-kirjassa on kuvituksena aukeaman täydeltä suihkukohtauksen eri ruutuja, mukana yksi jossa leipäveitsen terä on selvästi uponnut kärjestään piirun verran navan alapuolelle. (Tosin eri lähteissä esiintyy myös vastaava still-kuva, jossa veitsi on selvästi erillään vartalosta samassa kohtaa.)

Toinen, yhtä olennainen teho syntyy Bernard Herrmannin legendaarisella soundtrackilla tässä kohden “kirkuvista” jousista ja uhkaavasta bassomöyrynnästä – vaikka alun perin Hitch oli suunnitellut koko lahtauksen näytettäväksi ilman musiikkia!

Skarveja ei silti ole liki 80:a, kuten joskus näkee kirjoissa ja kansissa hypetettävän, eikä 40 sekunnin purkittamiseen mennyt viikkoa, vaan kuvat tehtiin useassa vaiheessa joulukuusta 1959 seuraavaan maaliskuuhun, niin että yhteensä kuvauspäiviä kertyi seitsemän.

Elokuvan naistähti Janet Leigh on yksi monista, joka on pannut paperille kokemuksiaan ja nimenomaan tästä käänteentekevästä jaksosta; kirjassaan (1995) hän väittää tomerasti, että tyhmemmällekin katsojalle pitäisi olla selvää suihkussa olleen hän itse, alusta loppuun, eikä kukaan muu. Tämä on täyttä puppua.

Hitch ja Janet suihkussa
Hitch ja Janet suihkussa

Päinvastoin, pienellä ja kurvikkaalla rva Tony Curtisilla, tuolloin jo kahden lapsen äidillä, oli pitkään sydän kurkussa, yrittäisikö Hitch saada hänet nakuna suihkuttelemaan kameran eteen. Ei yrittänyt. Yhdessä puvustajan kanssa viriteltiin ensin ties minkämoisia “näkymättömiä suihkuasuja” povekkaan blondin strategisia paikkoja peittämään, kunnes lopulta joku keksi ehdottaa ihonvärisiä molskikaistaleita, joissa oli jonkinmoinen tarrapinta toisella puolella. Muuten hyvä, mutta juoksevan veden alla ja höyryssä seistessä liima alkoi liueta ja näitä kangaslappusia piti sitten ehtimiseen rukata ja vaihtaa uusiin, ohjaajan suureksi ärtymykseksi.Häveliäisyyssyistä Leighista siis nähdään lopulta vain pää, hartiat, käsivarret ja vähän jalkateriä. Torso, selkä, takapuoli, rintavarustus ja navan seutu kuuluivat body doublelle, jonka Hitch palkkasi käytännön syistä voidakseen rauhassa työskennellä naisen kanssa, joka oli tottunut esiintymään ammattimaisesti ilman rihman kiertämää. Tämä ‘varakroppa’, josta ohjaaja käytti nimitystä “Nudisti”, oli ammattimainen alastonmalli ja show-tanssityttö: parikymppisenä jo Vegasin viihdemaailman ja Playboy-pupuilujen veteraani Marli Renfro, joka pääsi elokuvan ensi-illan jälkeen syyskuun Playboyhin kansitytöksi ja vihjailevaan kuvasarjaan.

Hitch käytti punatukkaista Renfroa ensin koekuvissa, jotta saatiin tarkat kamerarajaukset Janet Leighin suihkuttelua varten, niin ettei mitään sopimatonta vain vilahtanut. Samalla voitiin testata käytännön seikkoja, kuten tarvittavan lämpimän veden määrä, sopiva lämpötila jne. Suihkulavasteita oli itse asiassa kaksikin, isompi ja pienempi, joista lisäksi pystyi irrottamaan yhden tai useampia seiniä, niin että vaativat kamerakulmat saattoi toteuttaa ja silti säilyttää vaikutelman klaustrofobisen ahtaasta kylpyhuonetilasta hohtavan valkoisine kaakeleineen. Samoin Renfro sai esittää kuollutta Marionia jatkossa, kun Norman ruumiin “löydettyään” alkaa siivota motellihuoneesta verijälkiä ja käärii kalmon suihkuverhoon ennen auton takakonttiin siirtämistä.

Useampikin kuvauksissa mukana ollut tiimin (miespuolinen) jäsen muistaa elävästi, millaisen vaikutuksen luontevasti kuteensa kuorivan muotovalion neiti Renfron paikallaolo teki – puhumattakaan erikoisesta, absurdistakin näystä, kun tavaramerkiksi muodostuneeseen tummaan pukuunsa sonnustautunut pyöreä ja kalju mestariohjaaja keskusteli teknisistä yksityiskohdista nokikkain ilkosillaan tepastelevan nudistin kanssa. Yksi tällainen oli tuhkanharmaa peruukki, jolla varakropan piti varmuuden vuoksi peittää punaiset kutrinsa käydäkseen paremmin blondista Janetista – vaikka Psyko kuvattiinkin, sekä budjetti- että itsesensuurisyistä, mustavalkoisena television Hitchcock esittää -sarjan tapaan ja pitkälti myös samalla kalustolla sekä tiimillä.

Marli Renfro Playboyn kannessa
Marli Renfro Playboyn kannessa

Kurvikas punapäinen varakroppa on ollut omiaan herättämään intohimoja kuvausten ulkopuolellakin. Yksi jo kymmeniin niteisiin paisuneen psykokirjallisuuden eduskappale näin juhlavuoden kunniaksi on Robert Graysmithin The Girl in Alfred Hitchcock’s Shower, jossa paitsi kuvataan eläväisesti ja tarkasti Psykon tekemistä ja valmistumista sekä ensi-illan jälkeisiä reaktioita myös luodaan aivan oma mytologiansa tälle Marionin vartalona nakuilleelle neiti Renfrolle: hänestä, tai suihkuun murhatusta alastomasta naisesta, yritetään tehdä yksi lisäkiihoke itä-Hollywoodissa noihin aikoihin vaikuttaneen naistentappajan, poliisin “The Bouncing Ball Strangleriksi” nimeämän pervon puuhasteluihin. Tätä iäkkäämpien naisten vainolaista jahtaavien murharyhmän etsivien päällikkö puolestaan oli mm. Mustan Dahlian tapauksen tutkimuksissa mukana ollut ja suositussa Dragnet-poliisisarjassa esiintynyt veteraanidekkarijulkimo. Lisäksi näyttää, että Renfro olisi vielä päätynyt suihkumurhan lumoihin joutuneen raiskaaja-tappajan uhriksi niinkin myöhään kuin 1988.No, kuvio on fascinoiva, mutta leviää käsiin kuin Jokisen eväät. Ensinnäkin kirjan tekijä itse on kehittänyt keskivertoa pahemman pakkomielteen tästä glamour girlistä, aina 50-luvun lopun teinipojan näljäisistä päiväunistaan saakka. Graysmith on muuten se sama myös “Eläinrata-tappajana” tunnetusta sarjamurhaajasta obsessoinut S. F. Chronicle -lehden pilapiirtäjä, jonka kirjoihin David Fincherin elokuva Zodiac (2007) pohjaa – hän on siinä mukana omalla nimellään, Jake Gyllenhaalin esittämänä.

Graysmith sotkee suihkutytön tapaukseen mukaan jossain määrin Tony Perkinsin esittämän Normanin oloisen, “hankalasta” äitisuhteesta kärsivän kömpelön aikamiespoika Sonny Buschin, jolla oli outoja mielihaluja ja “pimeitä hetkiä” – Busch todistettavasti tappoi useammankin vanhanrouvan, mutta ‘Pomppupallokuristajaa’ hänestä ei lopulta saatu. Pian Psykon ensi-illan jälkeen mies jäikin verekseltään kiinni ja teloitettiin kolttosistaan.

Toinen, elokuvallisesti hauska sivujuonne vetää mukaan Francis Ford Coppolan, joka päätyi tekemään omaa nudistipätkäänsä The Peeper nuorena UCLA:n filmikoululaisena Russ Meyerinvarhaisten voyeurististen “naturalistirainojen” muotivillityksen jäljissä. Ensimmäisenä sulottarena tähän peep-show’hun kiinnitettiin Eevan asussa esiintymään tottunut neiti Renfro, mutta kohtalon oikusta se ei koskaan päässyt ensi-iltaan. Sen sijaan alastomien naisten läsnäolosta, ja kuvaamisesta, lähes allergisen vaivautunut Francis joutui lopulta ymppäämään kuvaamaansa materiaalia toiseen “pioneerityöhön”, entisen cowboy-stuntman Jerry Schaferin nakuwesterniin Wide Open Spaces, jossa estottomana lehmityttönä keikisteli utareet paljaina samainen Miss Marli! Tämä hämmentävä leikkauspöydän äpärälapsi, Coppolan todellinen debyytti Dementia 13:n sijaan, sai nimekseen Tonight for Sure (1962) – siis jo ennen kisälliaikaa Roger Cormanin halpistallissa, jossa hän ensi töikseen pääsi leikkelemään neukkuscifiä uuteen uskoon…

Hitchcock Blonde -näytelmätekstistä julkaistun pokkarin kansi
Hitchcock Blonde -näytelmätekstistä
julkaistun pokkarin kansi

Graysmithin polveilevalla tarinalla on nolo loppu. Vuonna 2001 muuan kiinni jäänyt naisentappaja tunnusti myös aiemman tekosensa runsaan kymmenen vuoden takaa, uhrina Hitchcockin Psykon suihkukohtauksessa sijaisena toiminut naisnäyttelijä. Renfro-materiaalia, varsinkin kuvia, edelleen keräilevä kirjailija vakuuttui vähitellen siitä, että kyse oli väärinkäsityksestä ja että hänen intohimojensa hämärä kohde oli yhä elossa – kaikki johtui termien sijaisnäyttelijä (stand-in) ja varakroppa (body double) sekoittamisesta: murhan uhri vm.1988 olikin ollut tiukasti vaatetettu sijainen, jonka kanssa Saul Bass kuvasi koepätkän suihkukohtauksen storyboardia suunnitellessaan, mutta Marion Cranen alastomana varakroppana toiminut Marli Renfro oli hengissä, onnellisesti naimisissa viihdemaailmasta eristyksissä keskellä Mojaven autiomaata sijaitsevalla farmikeitaalla! Paljon melua tyhjästä siis.Jotain kieltämättä perverssiä Hitchcockin naiskuvassa ja blondien kanssa touhuamisissa piilee, Psyko ja sen misogynian riemuvoitoksi tulkittu suihkumurha räikeimpänä esimerkkinä. Aihetta on käsitellyt, vahvasti elokuvan valmisteluun ja sijaiskropan roolittamiseen nojautuen, brittiläisten nykydramatistien kärkinimiin lukeutuva Terry Johnson näytelmässään Hitchcock Blonde (2003), jonka Neil Hardwick toi ja ohjasi Helsingin kaupunginteatteriinkin 2005 nimellä Hitchcock ja blondi.

Johnsonin keppihevosena on lainata teksteihinsä aitoja, historiallisia henkilöitä kieputettavaksi uusissa, oudoissa tilanteissa – näin jo läpimurtoteoksessa Insignificance (1982, Nicolas Roeginelokuvaversio 1985), jossa yhden yön aikana samassa newyorkilaishotellissa tapaavat suhteellisuusteorian käytännön sovelluksia pähkäilevä Albert Einstein ja Kesälesken kuvauksista tullut Marilyn Monroe, baseball-siippa Joe DiMaggion ja kommarikauhuisen senaattori Joe McCarthyn peesatessa kuokkavieraina.

Blondissa liikutaan kolmella aikatasolla: nykyhetkessä englantilainen yliopistoproffa värvää itseään puolta nuoremman naisopiskelijan kesäassarikseen Kreikan saaristoon luetteloimaan paikalliselta miljonääriltä hankittua Gainsborough-studioitten arkistoa – täkynä yksi kelallinen haperoa mykkäfilmiä, jonka kotelossa on tuntematon titteli The Uninvited Guest mutta sitäkin tunnetumpi ohjaajan nimi: Alfred Hitchcock.

Hitchcock ja Vera Miles Väärän miehen kuvauksissa 1956
Hitchcock ja Vera Miles
Väärän miehen kuvauksissa 1956

Visuaalisesti rikkaan, äänimaailmassaan tehokkaasti Herrmannin orkestraatiota hyödyntävän draaman kehiytyessä auki kera “rekonstruoitujen” filminäytteiden päästään lähelle Hitchcockin blondipakkomielteen syntyjä syviä. Mutta vähintään yhtä kiinnostava on ajallisesti keskimmäinen kuvio, vuoteen 1959 sijoittuvat kohtaukset, joissa Hitch haastattelee, ruokkii ja hyväksikäyttää nimettömäksi jäävää blondia tämän pyrkiessä kaikin keinoin mukaan tekeillä olevaan Psykoon, vaikka sitten Janet Leighin varakropaksi.Johnson yhdistää niin faktoja kuin mainittua mytologiaa tämän virstanpylvään tekovaiheista, ja vaikka blondi vaikuttaa pitkään perus-ditzyltä, oikein aidosti haropäiseltä kerttulilta, kuviossa on mukana yllätyksiä, jotka nokkelasti nojaavat nekin mestarin tuotantoon, esim. Revityn esiripun pitkään ja perin sotkuiseen tappokohtaukseen. Blondilla kun on kotioloissa riippana kova ja nopeanyrkkinen aviomies, joka ei erityisemmin ilahdu vaimon alastonkeikkailusta ja saattaa osoittautua ylitsepääsemättömäksi esteeksi suunnitellulla Hollywood-uralla…

Johnsonin brittiläisittäin nokkela, hauska metateksti puhuu rivien välissä paljon ja asiaa miesten ja naisten suhteista, objektivoinnista ja voyeurismista, katseen vangitsevuudesta ja siitä, mikä lopulta on katsojan ja katsotun ei niinkään selkeäpiirteinen työnjako esim. keskinäisissä valtasuhteissa. Tähän skeemaan sopivat niin ohjaaja itse “murhaavine” katseineen, motellinseinään tirkistelyreikiä poraileva peräkammarinpoika Norman Bates kuin kaikki me elokuvissa, ja elämässä, haavenaisten perään – tai kuka mitäkin – toljottavat katsojat.

Tilaa Filmihullu > |