5–6 | 1998 – Pääkirjoitus: Jokunen vuosi sitten …

filmihullu-5-6-1998-kansi

Filmihullun arkistosta:

5–6 | 1998

Pääkirjoitus: Jokunen vuosi sitten …

Peter von Bagh

Kolme vuosikymmentä on Suomessa pitkä ikä kulttuurilehdelle tai edes sellaiselle toivottavasti vähän virallisten kulttuurien ulkopuolella ajelehtineelle julkaisulle kuin marraskuussa 1968 perustetulle Filmihullulle. Koska itse olen huomannut vaikeaksi mieltää tarpeeksi havainnollisesti ajan kulumista huomaan joskus puhuvani Lapualaisoopperan kantaesityksestä kuin se olisi eilispäivää lataan pöytään ainakin yhden esitystavan, joka on aika lailla käsinkosketeltava.

Numerossamme on esillä useitakin vuoden 1968 tienoilla merkittävän vaikutuksen tehneitä elokuvia. Niitä olivat vaikkapa Polanskin Rosemaryn painajainen, Godardin Kiinatar, Donnerin Mustaa valkoisella, Edvin Laineen Pohjantähden ensimmäinen osa. Ja mikäpä siinä eivät ne kaikki nämä vuodet rämpineestä niin kovin kaukaisilta tunnu.

Asetelma kuitenkin muuttuu, kun ajattelee mitkä elokuvat vuorostaan olivat 30 vuoden takaisia armollisen ja hulluksi kutsutun vuoden 1968 pinnassa. Niitä olivat esim. Carnén ja Prévertin Sumujen laituri, Eisensteinin Aleksanteri Nevski, nuoren Ingrid Bergmanin En enda natt, Marx-veljesten Room Service ja Cukorin ohjaama Garbo-elokuva Kamelianainen, joka tosin taisi olla jo vuoden 1937 aikana valmistunut mutta yhtä kaikki yhä teattereissa kaikkialla.

Tavallaan on ilmiselvää, että nuo 30 vuotta muuttivat maailmaa enemmän kuin Filmihullunperustamisen jälkeen kuluneet vuodet, sen verran kova sana on esim. maailmansota, jota vastaavaa mullistusta Euroopassa ei ole onneksi ollut viime aikoina. Mutta kaikki on myös suhteellista, ja ehkä esimerkiksi tapamme tajuta ja mieltää asioita on muuttunut toisen ajanjaksomme puitteissa enemmän kuin ensimmäisen. Teknologian, median ja eikä tämä ole vähäistä elokuvan roolin muutokset ovat olleet erittäin radikaaleja tavalla, jonka monia piirteitä ja seuraamuksia olisi erittäin helppo päivitellä, varsinkin kun ristiksi on osunut sellainen luonne kuin minulla.

Vuodesta 1968 joka on juhlanumeromme ydinasia sanon kuitenkin sen verran että huomaan liukuneeni arvostamaan siihen ja sen vertauskuvallisiin jännitteisiin liittyviä seikkoja yhä enemmän. Olen pitänyt 60-luvun ihannointia usein jopa romanttisena haihatteluna, olihan “suomalainen todellisuus” silloin niin täynnä mänttejäkin asioita. Mutta miten voisi pysyä kylmänä, kun tuon vuoden ideaa sottaavia elementtejä on ilmassa yhä enemmän eikä mitään sovittavaa tai inspiroitunutta tule tilalle. Vuosi 1968 vaikuttaa usein melkein murhanhimoisesti silmäillyltä kohteelta. Jo siksi kannatti ehkä koota tämän numeron tietopaketti elokuvan osuudesta siinä.

Sisäsivuilla on mm. joitakuita vastauksia siihen, mitä itsekukin pitää parhaiten vuoden 1968 henkeä tiivistäneenä elokuvana. Esimerkit ovat nimenomaan tuon vuoden elokuvia. Niihin voisi lisätä edeltäviä elokuvia ja niitä jotka tulivat vuosia jälkeenpäin. Nicholas Rayn 50-luvun elokuvat voisivat kuulua edellisiin, kaikki Alain Tannerin elokuvat jälkimmäisiin. Ja muistan elävästi, kuinka istuessamme Risto Jarvan ja Elina Salon kanssa pitkän alkuyön syksyllä 1969 yhdessä Jacques Tatin kanssa hän oli erityisen ylpeä siitä, että hänen teoksensa Enoni on toista maata oli opiskelijoiden puheissa kaikunut toukokuun 1968 kapinaliikkeen inspiraationa: nuoret olivat elokuvan laiminlyödyssä rikkaan perheen lapsessa tunnistaneet oman elämänsä elementit ja perustunnelman.

Saamme edelleen lukea siitä kuinka paneelikeskusteluun kokoontunut 60-luvun hienoin amerikkalainen sukupolvi on yhtä mieltä siitä: niin luovia olosuhteita kuin vuosien 1965 ja 1975 välillä jossa 1968 on symbolinen keskipiste ei ole koskaan aiemmin tai myöhemmin ollut. Ja Wim Wendersille vuoden 1998 Sodankylän kävijälle teemme kunniaa niin ikään hiukan vuotta 1968 sivuavassa hengessä: sehän näet on hänen suvaitsevaisen ja jäykistyneitä kvasitotuuksia kaukaa kiertävän taiteensa selkeä lähtökohta.

Lisätä voi senkin, että Filmihullun ensimmäinen ja lehden viritykselle olennainen päätoimittaja ei ole koskaan alentunut uraputkien rattaaksi ja että hänelle on ollut täydellisen vierasta se vähitellen peliin tullut elokuvaharrastukseen liittynyt kiinnostus viroista, itsetarkoituksellisista oppiarvoista jne. Eero Tuomikoski on täydellinen vuoden 1968 mies ja merkitsevästi Suomessa tuon vuoden ideaa, jos sellainen sitten on ollut olemassa, kehitellyt henkilö jonka lyhyt kirjoitus paljasti elokuvan olemusta syvyyssuuntaan verrattomasti enemmän kuin monen myöhemmän parisatasivuisen tutkielman koko massa.

Yhteistä nykyhetkelle ja 30 vuoden takaiselle tilanteelle on, että molemmat ovat elokuvan harrastamisen korkeasuhdannetta. Muutamia eroja sopii valitella. Suomen ensimmäinen elokuvakerho Projektio jonka jäsenistöä olivat niin Alvar Aalto kuin nuoret ohjaajalupaukset Tapiovaara, Vaala ja Tulio vain häivähti 30-luvulla (valtiollinen poliisi pisti sille stopin), minkä jälkeen uudempi kerholiike ja elokuva-arkisto (jonka Jörn Donner ja Aito Mäkinen perustivat) aloittivat 50-luvulla. Vuonna 1968 elettiin vielä kerhojen korkeasuhdannetta, mikä merkitsi hienoa parhaan elokuvan vaihtoehtoista jakeluverkostoa; kouluissa ja pienillä paikkakunnilla vaikuttaneet kerhot loivat useampia sukupolvia, joiden tieto ja uteliaisuus elokuvasta olivat merkitsevällä pohjalla. Ja jossain vaiheessa tämä rikas yhteinen tieto sitten yksinkertaisesti alkoi hiipua. Menetys on korvaamaton, eikä vahvinkaan valmius tietää kaikki tärkeä ja kaikki triviaali viimeisten 5 vuoden elokuvista (ynnä muutamasta vanhemmasta tärppielokuvasta) korvaa sitä. Niin ikään elokuvien levityspohja on kaventunut rutkasti; vielä on näkemättä, mikä Helsingissä aloittavien kymmenien uusien elokuvien vaikutus tulee olemaan.

Tästä syystä puheenvuoron käyttää kaksi 60-luvulla erityisen olennaista elokuvakulttuurin hahmoa. Ilman Aito Mäkisen maahantuonteja Suomi olisi pysynyt toisen luokan elokuvamaana hieno esimerkki siitä, miten paljon yksi näkijä ja kiihkeästi elokuvakulttuuria hengittänyt ihminen voi saada aikaan. Jussi Kohonen taas oli saman alueen jonkinlainen harmaa eminenssi, jonka moninaista toimintaa lyhyt haastattelu voi vain hipaista: mitkä olivatkaan Kohosen suhteet ranskalaisen elokuvan tuotannolliseen sydämeen, mitä hän teki Hollywoodissa viettämiensä kuukausien aikana, miten juuri hän oli ensimmäisenä maailmassa luomassa Andrei Tarkovskin silloisessa Neuvostoliitossa kiellettyjen elokuvien levitysmahdollisuuksia lännessä hieno tarina josta ehkä vielä jatkamme.

Mutta itke en. Tällä hetkellä ilmassa on taas pitkästä aikaa todellista entusiasmia suhteessa elokuvaan, eikä siinä mielessä voi olla kuin virittävää viettää hetki Filmihullun perustamisen ajankohdan parissa. Jos ja kun moni hyvä saavutus on viimeisten 30 vuoden aikana päässyt höltymään, kuten hiukan nousukasmaisessa ja pintapuolisessa kulttuuripiirissämme helposti tapahtuu, edessä on taas kerran pitkä ja jännittävä matka. Sille ovat omistetut Filmihullun seuraavat kolmekymmentä vuotta. Niiden vuoksi pyydän kaivamaan kynän esiin ja signeeraamaan tilauksen sekä itsellesi että sydänystävälle. Totuttuun tapaan mieluiten suoraan PS-tilille 800014-515582 (vuosikerta 180 mk/opiskelijat 150 mk).

Tilaa Filmihullu > |