Elokuvapoliittinen tilannekatsaus: Veli-Pekka Lehtonen (ei sukua) oli lehdessään Hesarissahuolissaan suomalaisesta elokuvasta, kuten niin usein mekin täällä Filmihullun toimituksessa. Yllättävästi hän ei ollut huolestunut sen taiteellisesta tasosta, vaan katsojamäärien laskemisesta, siis taloudesta. Hänen huolensa olivat samansuuntaisia kuin kevään puolella Solar-filmintoimitusjohtajan Markus Selinin käsitys, että elokuva-alan taloustaantumus johtuu nuorten naisohjaajien suosimisesta rahan-jaossa. Elokuvaohjaajien liitto SELO ei jakanut tätä käsitystä.
Suomalaisia elokuvia levittävän Walt Disney -yhtiön paikallisyhtiön toimitusjohtaja Juha Mäkeläesitti tv-haastattelussaan toisen syntipukin: elokuva-arvostelijat. Me emme osallistu elokuvien markkinointiin siten kuin meidän hänen käsityksensä mukaan pitäisi tehdä. Tästä meidän Filmihullussa oletetaan tuntevan rankkaa syyllisyyttä, mutta en ole valmis kääntämään toista poskea. Olen varma, että tunnemme suomalaisesta elokuvasta vakavaa vastuuta, mutta se ei pysähdy sen taloudel-liseen hyvinvointiin, vaan paljon pitemmälle.
Tästä pääsemme laajempaan aiheeseen. Mitä varten elokuvalehti on olemassa? Olemassaolonsa aikana Filmihullu on saanut loputtomasti kuulla siitä, että se käsittelee ylenpalttisesti menneitten aikojen elokuvaa jättäen oman aikamme elokuvan vähemmälle. Helsingin Sanomissa meitä on käsitelty viistoin tuntein. Nyt en tarkoita Nyt-liitteen ärtymystä herättänyttä Filmihullun toimittajien haastattelua, vaan muistelen Pertti Avolan vanhempaa lehtijuttua, jossa Filmihullua kuvattiin essee-kirjoittelun dinosaurukseksi. Tämä tarkoittanee, ettemme käsittele elokuvia pikakirjoitusmaisen vähättelevästi.
Tarkkaan ottaen käsitys nykyelokuvan unohtamisesta ei pidä paikkaansa, varsinkin kun huomaa vuosijärjestykseen kuuluvat Sodankylä-esittelyt, mutta olemme sitä mieltä, että nykypäivä vaatii taustakseen näköaloja menneisyyteen. Emme elä tässä maailmassa tänne pudonneina näkemättä muuta kuin nykyhetken.
On totta, että jotkut meistä Filmihullua tekevistä ovat kuuliaisesti toteuttaneet maan hallituksen eläkepoliittista linjaa ja ahertavat reippaasti yli-ikäisinä vakiintuneeseen eläkeikään nähden. Toisaalta osa vakituisista tekijöistä on minkä tahansa mittapuun mukaan nuoria, eivät edes keski-ikäisiä. Filmihullun toimituskunnan ikäjakautuma on äärimmäisen demokraattinen, ainoastaan sukupuolijakautumassa on vakavaa huomauttamista.
Kun sivistykseen kuuluu itsestään selvästi menneisyyden hallinta, katsoo Filmihullu velvollisuu-dekseen esittää nykyajan ilmiöille taustaa, etteivät nykyajan ihmelapset keksisi pyörää joka toinen vuosi uudestaan. Ei ole harvinaista, että siteerataan Danten Jumalaista näytelmää, ja Shakespearen näytelmiä suomennetaan uudestaan. Kirjallisuuteen, musiikkiin ja teatteriin kuuluu olennaisesti historian tuntemus, eikä se ole pois taiteen uudistumiselta. Ketkä ovat uudistaneet elokuvaa enemmän kuin Jean-Luc Godard tai Rainer Werner Fassbinder, joiden elokuvahistorian tuntemus oli jatkuva uudistumisen lähde. Myös suosikki Quentin Tarantino ammentaa elokuvan historiasta, ei juuttuakseen siihen, vaan uusiutuakseen. Suomessa elokuva tuntuu taiteelta vailla historiaa.
Elokuvan historian henkiin herättämiseksi tämäkin on numero syntynyt. Venäjä – Neuvostoliitto – Venäjä. Onko nykypäivänä unohdetumpaa aluetta elokuvan tuntemuksessa? Alun pitäen tällaisen numeron julkaiseminen tuntui uhkayritykseltä, vaikkei se toimituksen kesken suurempia epäröintejä herättänytkään. Taasko veivataan niitä samoja eisensteineja ja tarkovskeja? Kiertokyselyn toteuduttua syntyi yhä äänekkäämpiä ilonhuutoja. Osallistujien laaja kirjo oli odottamaton, vielä enemmän elokuvat, joita tuotiin esiin.
Venäläisen elokuvan historia on värikäs, suurelta osalta traaginen, taiteellisten intohimojen ja niitä kahlitsevan pakkovallan antiteesien draama. Juuri ilmestynyt Neuvostoliiton musiikkielämää kuvaava väitöskirja on sitä mieltä, ettei Neuvostoliiton musiikin kontrolli ollut niin totaalista kuin usein on uskottu. Esimerkkitapaus on Šoštakovitšin Mtsenskin piirikunnan lady Macbeth -oopperan murskakritiikki Pravdassa (”sekasotkua musiikin sijasta”). Väitöskirjan tekijä oli sitä mieltä, ettei kuuluisa teksti ollut suoraan Stalinin kirjoittama, vaan sen oli provosoinut Johtajan poistuminen kesken esityksen. Stalin johti kulttuurielämää enemmän antamalla arvata ajatuksiaan kuin ilmaisemalla niitä. Näin kerrotaan myös hänen suhteistaan elokuvasensuuriin. Elokuva joutui kiellettyjen listalle, jos Stalinin viikset olivat ennakkokatselussa väärässä asennossa. Myöhempien aikojen historia 60- ja 70-luvulla seurasi tätä perinnettä. Korkean johdon ei tarvinnut ilmaista mielipiteitään, kun niitä arvailtiin virkamiesportaassa. Hyllyt täyttyivät virkaintoisten sensorien toimesta.
Yllättävää on, kuinka paljon jälkipolvien innostusta herättäviä elokuvia syntyi tällaisen järjestelmän puitteissa. Järkyttävää, kuinka paljon luovaa henkeä tuhoutui sekä fyysisesti että henkisesti. Eisenstein pelkäsi henkensä puolesta Bežin lug -elokuvan tragedian jälkeen. Pian sen jälkeen hän sai Stalinin palkinnon Aleksanteri Nevskistä. Tämmöisiä ilmapiirin äkkivaihdoksia neuvostoelokuvan historia on tulvillaan.
Tällaisia asioita Filmihullu haluaa selvittää. Elokuva ennen ja jälkeen neuvostovaltaa saa oman osansa. Elokuva historian kuvastajana ja uutta luovana voimana näkyy tämän numeron teksteissä. Yhdessä lehdessä ei voi kattaa lähes sataa vuotta Venäjän elokuvahistoriaa, mutta suppeassa muodossa tästä numerosta muodostuu merkittävä lähde, siitä olen varma. Kiitos kaikille mukana olijoille – ja lukijoille hyviä lukuhetkiä!
Ikäviä uutisia: Filmihullun muistettava toimitussihteeri, mätäneväksi sieluksi itsensä nimennyt Lauri Timonen jättää tämän tehtävänsä. Tämä numero on viimeinen hänen kokoamansa, seuraava on Risto Raition. Menestystä, Ridderheim, taistojen tiellä, äläkä pistä miekkaasi tuppeen! Kokonaan Lauri ei Hullua jätä, hänen nimensä ilmenee uhkausten mukaan tulevissakin lehdissä siellä ja täällä. Eteenpäin, Lauri, Jeanne d’Arcin viitoittamalla tiellä!
