5 | 2007 – Pääkirjoitus: Raha ei tee onnelliseksi

filmihullu-5-2007-kansi

Filmihullun arkistosta:

5 | 2007

Pääkirjoitus: Raha ei tee onnelliseksi

Velipekka Makkonen

Niinhän tekopyhästi sanotaan. Suomen elokuva-ala on toista mieltä. Elokuva-alalla tarkoitetaan nykyään elokuvatuottajien keskusliittoa, johon kuulunevat kaikki Suomen elokuvasäätiön tuotantotukea nauttivat tuottajat. Elokuvasäätiö taas kontrolloi tukipolitiikallaan koko elokuva-alaa. Se on yhtä säädösten alaista toimintaa kuin EU:n tukema maatalous. Sillä tavalla elämme jo sosialismissa, vaikka aivan kaikki eivät ehkä halua sitä myöntää.

Tietenkin elokuva-ala on muutakin kuin tuottajat. Kaikkien katsojienkin pitäisi kuulua siihen, puhumattakaan monella muulla tavalla, esimerkiksi elokuvakulttuurin piirissä ammattimaisesti toimivista. Heiltä ei yleensä kysytä, kun alan päätöksiä tehdään. Miksi kysyttäisiin?

Muutama kuukausi sitten elokuvatuottajat päättivät näyttää kynsiään kulttuuriministerin (heidän mielestään) petetyistä lupauksista suivaantuneina. He julistivat tuotanto-sulun. Kenenkään ei pitänyt osallistua elokuvatuotantoon ennen kuin elokuvarahoitus saataisiin kulttuuriministerin lupaamalle tolalle. Miten tämä sulku vaikutti elokuvatyöntekijöiden tulotasoon, en tiedä. Lakossahan he eivät olleet. Nyt sitten ilmoitettiin, että veikkausvoittovaroista voitiin irrottaa jotain Elokuvasäätiön käyttöön, ja tuottajat julistivat tuotantosulun päättyneeksi.

Kuinka tämä sitten käytännössä vaikutti tuotantoon? Ulkopuolisen silmin, jollaisena tässä suhteessa itseäni pidän, koko operaatio tuntui pahasti sisäsiittoiselta. Edelleen ulkopuolisena en usko, että kukaan istui tumput suorana suu tiukassa mutrussa mutisten hampaittensa raosta: en tuota, tuskinpa ajattelen elokuvaa. Kuinka paljon esimerkiksi kuvauksia tai jälkituotantoa jäi suorittamatta, kukaan tuskin pystyy kertomaan. Kiukuttelustahan tässä tuntui enemmän olevan kysymys.

Ehkä sittenkin enemmästä. Kun tarkastelee viime aikojen tuotantoa, tuntuu tuottajien näkökulmasta hyvältä kiinnittää huomiota siihen, mikä voidaan korjata rahalla. Hyväntahtoisuuttani en ryhdy pohtimaan, kuinka siunauksellista olisi ollut, jos esimerkiksi vuoteen ei olisi saanut nähdäkseen yhtään suomalaista elokuvaa.

Tämä ei muuta miksikään sitä, että suomalaisen elokuvan yhteiskunnallinen tuki on naurettavan / surullisen, kaiken kaikkiaan häpeällisen vaatimaton. Sen voimakkaan kasvattamisen puolesta on aina syytä osoittaa kaikin keinoin mieltä. Siksi tuntuu, että tuotantosulku ei vaikuttanut kehenkään millään tavoin. Eri asia on, millä keinoin omaan vuorenpeikon luolaansa linnoittuneeseen suomalaiseen politbyroohon voisi vaikuttaa. Sehän on mieluummin valmis säätämään uusia pakkotyölakeja kuin liikkumaan bunkkeristaan. Mitään vahinkoa tuotantosulusta ei varmaan myöskään ollut, paitsi ehkä niille elokuvatyöntekijöille, jotka eivät sinä aikana saaneet tehdä töitä.

Rahan puutetta pahempi on henkinen kriisi, mikä tuntuu suomalaisessa elokuvassa vallitsevan, taaksepäin katsomisen henki. Kaikkein voimakkaimmin tässä “taistelussa” esiintyivät tuottajat, joiden osuus elokuvien tulopuolessa on ollut huomattavin, joiden tuotannot sijaitsevat yleensä katsojatilastojen kärjessä. Pienempien tuottajien ääntä en osunut kuulemaan.

Osittain tässä piilee suomalaisen elokuvan ja sen rahoituksen dilemma. Tuntuu, ettei ruikutus yhteiskunnallisen rahoituksen vaatimattomuudesta saa kovinkaan voimakasta kaikupohjaa siitä, että jotkin, tällä hetkellä aika monetkin elokuvat tuottavat varmaan aika makeasti niihin sijoitettuihin varoihin nähden. Miten näistä voitoista palautetaan tuntuvan pesämunan antaneelle Elokuvasäätiölle, on minulle tuntematonta, eikä siitä julkisuudessa puhuta. Ehkä ei tarvitsekaan. Nythän kuulemme toistuvia hurraahuutoja jälleen uusista kotimaisista menestyksistä, siis katsojalukuja indeksinä käytettynä. Taiteelliset menestykset – mitä sitten lienevät – ovat myös toistuvia, jos voi uskoa ns. johtavien medioitten arvioihin. Lähes mestariteoksia toinen toisensa jälkeen. Siksi pitää nostaa hattua sille kriitikkoparille, joka oli valitsemassa kahta edustuselokuvaa pohjoismaista elokuvapalkintoa varten. Näiden kahden valitsijan mielestä Suomessa ei vuoden aikana ollut tehty kahta elokuvaa, joita puhtain tunnoin saattaisi suositella palkintoa varten; kilpailuun ehdotettiin vain yhtä, en tiedä kuinka pitkin hampain.

Suomalaisen elokuvan lähes katastrofaaliseen tilaan voidaan näyttää sormella viallisiksi kahta julkisen rahoituksen lähdettä: Elokuvasäätiötä ja Yleisradiota. Ilman niiden osallisuutta Suomessa ei juuri tuoteta kaupallisesti levitettävää elokuvaa, joskus toisena osapuolena on myös MTV3 tai Nelonen. Niiden rahoittamien projektien ilmaisu on kansainvälisesti katsottuna kivikautisella tasolla. Järjestelmälliseltä tuntuu se skandaalin mittasuhteita saava syrjiminen, joka joihinkin parhaisiin elokuvantekijöihimme on kohdistunut. Se, että esimerkiksi Matti Ijäs on nimitetty taiteilijaprofessoriksi, ei oikeuta millään tavalla sitä, etteivät hänen teatterielokuvansa saa tukea. Nythän on akateemikonkin paikka auki, kun Rauni Mollbergista (rauha hänen sielulleen) on aika jättänyt.

En usko kertovani mitään hämmästyttävää uutista esittäessäni käsitykseni, että on turha ajatella tehdä Hollywood-elokuvaa suomalaisilla budjeteilla. Tähän julkisen rahoituksen lisäämisen vaatimus tähtääkin, että voisi mällätä oikein kunnolla, kasvattaa budjetteja ja sitä kautta lisätä tuottoja ja olla edustuskelpoinen. Porstuan pielessä lakki kourassa nöyristelevän Suomi-pojan aika maailmalla pitäisi olla ohi.

Tähänhän tähtää valtiovallan piirissä hellien kehitelty kulttuurivientiprojekti ja sille valittu nokkanainen; suomalainen elokuva tahtoo olla siinä mukana täysin palkein ja saada siitä tarvitsemaansa vientitukea. Pitää tehdä sellaista elokuvaa, joka sopii Ville Valon, Tuomas Holopaisen, Lordin, Juhani Palmun, Arto Paasilinnan, Marimekon ja sen sellaisten rinnalle luomaan myönteistä Suomi-kuvaa. Kuitenkin kansainvälisesti menestynein suomalaistekijä, suomalaiseen arkeen keskittynyt Aki Kaurismäki on onnistunut kulttuurivienniksi kutsutussa toiminnassa vuosikausia ilman mitään projekteja, näkemyksensä voimalla. Koska on toiminut soveliaasta byrokratiasta riippumatta, hän on saanut Suomessa osakseen rajua vihamielisyyttä, myös siksi, ettei hän näytä maailmalla mitään kiiltokuva-Suomea. Häneen ei ole onnistuttu soveltamaan samanlaista syrjintää kuin moneen muuhun.

Tuoreena tapauksena, ehkä uudistumisen eleenä voi nähdä vuoronvaihdon Elokuvasäätiön rahanjakoelimissä. Onko uusien tuulien aika, sen näkee myöhemmin. Sen verran uskaltaa arvioida, että uudet henkilöt, Kaisu Isto ja Jukka Asikainen eivät ole möyrineet elokuvapolitiikan pohjamudissa. Isto on omalta osaltaan vastannut Yleisradion tyylikkäästä elokuvapolitiikasta ja käsikirjoittaja Asikaisella on hyvin näyttöjä elokuva-alalla. Kuinka he sopeutuvat elokuva-alan isojen poikien myllytykseen, sen aika näyttää.

Niinhän se sitten on: kun puhutaan suomalaisesta elokuvasta, puhutaan lähes yksinomaan rahasta. En onnistunut välttämään sitä, vaikka todelliset ongelmat ovat elokuvailmaisussa. Viimeaikaiset tapahtumat ovat taas kerran keskittyneet tähän puoleen, se mitä elokuvat käsittelevät, ja miten, jää helposti syrjään. Kuitenkin tuntuu, että jo pitkään pinnan alla kytenyt ryhtiliike on pulpahtanut pintaan. Sillä on haluttu torjua kaikenlainen kapinallisuus, “taiteen” nimissä tapahtuva hörhöily; turvallinen keskitie on voimissaan. Nyt tämä ryhtiliike on ulottanut lonkeronsa elokuvalliseen historiankirjoitukseen, kuten erityisesti Åke Lindmanin ja Sakari Kirjavaisen yksiviivaisen sankaritarumainen Tali-Ihantala -elokuva osoittaa. Se ei hyvältä näytä.

Tilaa Filmihullu > |