5 | 2006 – Pääkirjoitus: Elokuvataidetta toiseen potenssiin

filmihullu-5-2006-kansi

Filmihullun arkistosta:

5 | 2006

Pääkirjoitus: Elokuvataidetta toiseen potenssiin

Martti-Tapio Kuuskoski & Eero Tammi

Aluksi kaksi hyvää uutista.

Taru Mäkelän tuore elokuva Saalis – Tarua ja totta Mäkelän suvusta on syksyn yllätyslaukaus. Suomalaisen porvaris- ja elokuvasuvun elämästä kertova dokumentti on vahva, välillä suorastaan hengästyttävä kertomus kuolemasta, kapitalismista, rappiosta ja saaliseläimistä – sekä itsepäisestä elämän kiertokulusta.

Lyhyesti: Taru Mäkelä on tehnyt suuren suomalaisen elokuvan elokuvahistoriasta, elokuvan toisessa potenssissa. (Harmi vain, että arkistomateriaalit on litistetty siinä yhtenäiseen kuvakokoon.) Toinen hyvä uutinen on, että Timo Koivusalo on pitänyt näppinsä erossa historiasta. Siihen ne hyvät uutiset loppuvatkin.

On todellakin aikoihin eletty, kun Timo “p-pari” Koivusalo on tehnyt kiinnostavamman elokuvan kuin Aku “univormujen riisuja” Louhimies. Kumpaisenkin uusi draamatuotos kertoo selvää kieltään yhteiskuntaa koskevasta akuutista mielenterveysongelmasta.

“Skitsofreenikko kävelyllä on parempi malli kuin neurootikko analyytikon sohvalla”, totesivat aikoinaan Gilles Deleuze ja Félix Guattari teoksessa Kapitalismi ja skitsofrenia.

Näin ollen skitso Kalteva torni on ainakin elokuvalliselta muodoltaan nosteellisempi veto kuin Riisutun miehen papillinen transvestismi, joka parhaimmillaankin on vain samalla tavoin ajastaan ohiampuvaa camppiä kuin Lauri Törhösen elokuva Insiders aikoinaan. No, jäähän meille aina Valkoinen kaupunki… (Harmi vain, että sen kuva taas on laadutonta pikselimössöä.)

Käsillä olevassa Filmihullussa viritymme tarkastelemaan uutta suomalaista elokuvaa ja avantgardistista elokuvamatematiikkaa Koivusalon “p-paria” – ja muita markkinakapitalismin avohoitopotilaita – korkeammilla potensseilla.

Esittelyssä ovat laadukkaita elokuvallisia ja toisinaan ylielokuvallisiakin aikatiloja luoneet suomalaiset etujoukon elokuvataiteilijat Mika Taanila, Eija-Liisa Ahtila, Ilppo Pohjola ja Sami van Ingen, sekä vähän tuntemattomampi Jan Ijäs.

Taanila ja van Ingen kontribuoivat lehdessä myös omilla teksteillään. Ahtila on ajankohtainen jo New Yorkin MoMA:ssa olevan näyttelynsä takia. Toivottavasti palaamme vielä alan muihin keskeisiin tekijöihin: Seppo Renvall, Rax Rinnekangas, Veli Granö, Salla Tykkä…

Ulkomaisena elokuva-avantgarden klassikkona esitellään amerikkalainen Maya Deren ja hänen merkittävin teoreettinen tekstinsä sattumaoperaatioiden avulla lyhennettynä versiona. Lisäksi suoritamme Lars von Trierin avantgarden kiinniottoyrityksen alkaen Dogma95-manifestista.

Mika Taanilan cinemascopena kuvaamassa elokuvassa Optinen ääni vanhentunut toimistotekniikka muuntuu tulevaisuuden musiikki-instrumenteiksi. Taanilan mukaan elokuvan yhtenä lähtökohtana oli Jacques Tatin Playtime. Kyse on esineiden ja mekaanisen toiston koomisuudesta. Optisessa äänessä koneilla on ilmeet.

Mutta miten vääntyvät ilmeet, kun kone astuu yhtäkkiä kuvaajan paikalle, kuten Trierin uusimmassa elokuvassa Direktøren For Det Hele (“Tämän kaiken pomo”)? Trier on korvannut kuvaajan tietokoneohjelmalla, jonka toiminta perustuu sattumanvaraisuuteen.

Ei Trier suinkaan ole ensimmäinen, joka on eliminoinut inhimillisen kuvaajan sattuman hyväksi. John Cagen elokuvassa Chesspiece Cage pelaa shakkia Marcel Duchampin lesken kanssa. Peli on kuvattu niin, että kameraotosten kuvarajaus, tarkennus ja pituus määräytyivät sattumaoperaatioiden mukaan, jolloin elokuvaan syntyi oma, Cagen musiikkia muistuttava rytminsä. Michael Snow’n kolmituntisessa elokuvassa La Région centrale erityisrakenteiselle jalustalle asetettu, kaikkiin suuntiin kääntyilevä robottikamera tallentaa autiolla vuorenhuipulla arkisen aikatilatajunnan tyhjentävää antihumanistista materiaalia, niin että vain puhdas ajallispaikallisuuden idea jää olemaan.

Avantgarde on tullut yhä tärkeämmäksi markkinafasismia ja kulutuskuvakulttuuria vastaan käytävässä taistelussa. Juuri siksi konkreettisten materiaalisten tilojen vallankumouksellinen haltuun ottaminen ja haltuunottoa vastustavien henkisten tilojen luominen on välttämätöntä.

Franco “Bifo” Berardi, Suomessa hiljattain vieraillut anarko-operaismista ponnistava italialainen mediafilosofi, kirjoittaa Tutkijaliiton tuoreessa suomennoksessa Tietotyö ja prekaari mielentila: “Mitä suurempi on infosfäärin tiheys, sitä rajallisempi on muistiin painamiseen omistettu aika. Tällä tavoin henkinen toiminta puristuu nykyhetkeen ja historiallisen menneisyyden ja myös eksistentiaalisen diakronian käsittäminen katoaa.”

Siten Tampereen Kino-Palatsin suojeleminen tai elokuva-arkiston ja elokuvakerhotoiminnan turvaaminen on sekin nykyään elokuva-avantgardea. Kuten on tietenkin myös laajenevien esitysmuotojen elokuvataide, jota esimerkiksi Ahtila ja Taanila ovat harjoittaneet.

Bifon mukaan juuri Eija-Liisa Ahtila on onnistunut välittömimmin ilmaisemaan aikamme epideemistä psykopatiaa kolmelle valkokankaalle toteuttamassaan videoinstallaatiossa Tuuli.

Helpot visualisoinnit eivät enää riitä; on tapahduttava sinnikästä draaman hajottamista tilaan ja samanaikaista henkisen sfäärin luomista.

Juuri siksi olemme nähneet Hans Scheuglin elokuvan zzz: hamburg special. Projektorissa pyörii pelkkä villalanka, jota koneenkäyttäjä näppäilee kuin bassonkieltä niin pitkään kuin se tuntuu mielekkäältä. Tai Ernst Schmidt jr:n teoksen Hell’s Angels, pelkän projektorin valon valaiseman kankaan, johon katsojat luovat varjokuvien liikettä kaupallisen elokuvaohjelmiston tiedotteista väsäämillään lennokeilla. Olemme myös törmänneet Shchmidt jr:n elokuvaan Nothing, joka eksistoi ainoastaan ohjelmatiedoissa keskellä lyhytelokuvien sarjaa.

Jos naureskelette näille jo käsitteellisesti hyvin vahvoille teoksille, niin menkääpä katsomaan Mika Taanilan kuvat neutraloiva projektiotapahtuma Täydellisen pimennyksen vyöhyke. Se on moninkertainen piirtymä ihmisen ja koneen kohtaamisesta – hämmästyttävä kokemus, kuin radioaaltojen näkymättömät sfäärit ja aikojen takaa kaikuvat viestit materialisoituisivat elokuvakankaan saostuneessa avaruusmelussa. Omanlaisensa tilanhajotus – nopeimmankin kanavapujottelun dekonstruktio – tapahtuu, kun Yle lähettää teoksen ensi vuonna kahden televisiokanavan välityksellä.

Nykyään puhutaan paikkasidonnaisesta taiteesta. Mietitäänpä lopuksi Trierin kysymyksen hengessä, kuka oli todellinen pomo taannoisessa Smash ASEM mielenosoituksessa, jonka yhteyteen poliisi järjesti mellakan. Kuka viime kädessä masinoi tämän draaman? Joku anarkisti? Joku rajamäki?

Yhteiskunta, jonka ytimessä ei elä anarkia, on tuhoon tuomittu. Yhteiskunta, jota ajaa sellainen draaman järki, jossa sankaripoliisit viime hetkellä estävät vaarallisen aineksen salassa suunnitteleman tuhotyön, on Bradburyn ja Orwellin yhteiskunta.

Me emme tarvitse tätä huonoa väkivalta- ja psykodraamaa, jossa niin mellakkapoliisit kuin elokuvaohjaajatkin ovat vallanpitäjien käskyläisiä, ja viimeksi mainitutkin pelkkiä infosfäärin – elleivät vain oman ahneutensa – uhreja, jotka eivät itse enää uskalla kävellä kaduilla.

Tämä on tuomio kognitiivisesti kapealle draaman järjelle.

Tilaa Filmihullu > |