5 | 2005 – Pääkirjoitus: Seagaten tähänastiset tapahtumat

filmihullu-5-2005-kansi

Filmihullun arkistosta:

5 | 2005

Pääkirjoitus: Seagaten tähänastiset tapahtumat

Peter von Bagh

Kaikki alkoi sattumalta eli siitä, että tilasin Filmihullun toimitussihteeri Lauri Timoselta jutun Turun koulukunnasta. Monen vuoden pienten heittojen jälkeen tuntui tarpeellista dokumentoida asetelmia. Timonen paneutui “tutkivan journalismin” haasteeseen ja päätyi paljolti myös omien elokuvakerhokokemuksiensa kautta merkitsevään synteesiin. Niinpä hän mainitsi myös elokuva-arkiston. Yllättävän tiivis kytkentä ylittääkin sen luonnollisen sympatian jota arkiston jotkut henkilöt tuntevat Turun koulukuntaa ja sen elokuvanvastaisuutta kohtaan. Muuan löydös oli tuttu asia: että elokuva-arkisto on jossain vaiheessa päättänyt, että sen kopiot pidetään visusti esim. elokuvakerhojen tai vastaavien elokuvakulttuurin näytöksien ulottumattomissa.

Kukaan ei osannut aavistaa elokuva-arkiston reaktion rajuutta. Timosen artikkelia pidetään rikosluonteisena. Toisaalta hiljaisuus, tai kyvyttömyys vastata, on täydellinen. Jokainen ymmärtää myös että koira on älähtänyt.

Oman käden oikeus “visioida”

Menen aivan suoraan asiaan ja kerron miksi kalikka on osunut kipeään paikkaan.

Käsissäni on paperi, jossa elokuva-arkisto ja sen toimia valvova – tai sanoisin pikemminkin “valvova” – opetusministeriö hahmottelevat oman suureellisen ilmauksensa mukaan “vision”. Ja siitä voimme lukea:

“Elokuva-arkiston filmipohjainen klassikkoelokuvien esitystoiminta muuttuu yhä ainutkertaisemmaksi ja funktioiltaan lähenee taidemuseon toimintatapaa.”

Teksti tuntuu vain vähän perillä asioista olevasta ehkä kovin viattomalta, mutta 40 vuotta arkistomaailmoja lähellä olleelle tämä on shokki. Suomen elokuva-arkisto, jota itsekin olen ollut rakentamassa, ottaa suurten rakennemuutoksien aikana pesäeron elokuva-arkiston perinteiseen ideaan ja velvoitteeseen. Muu teksti, joka on sekavaa kapulakieltä ja digitaalista uskontoa, on samaa maata. Tavoitteena on “hybridiarkisto” – analogia Turulle, jonne Helsingin yliopiston älyvapaan neuvottomuuden jälkeen annettu ensi yön oikeus rakentaa elokuvan tutkimus mokattiin täysin ja lähdettiin söhläämään jotain vielä selkiintymätöntä mediatutkimusta.

Nyt voimme ymmärtää sen oudon tilanteen, että arkiston apulaisjohtajaksi otetaan nimenomaan henkilö jolla ei ole pienintäkään kosketuskohtaa elokuvaan mutta jonka pätevyyden kriteerinä pidettiin että hän on itse kehittänyt valokuvia. Tai että radio- ja televisioarkiston visiota kehittelemään otetaan varmaan jo aiemminkin häikäisevän tulosrikkaan ideoinnin jälkeen henkilö jonka olennaisin krediitti oli että hän esitti Sodankylän elokuvafestivaaleilla Singin in the Rain -elokuvan ohjaaja Stanley Donenin läsnä ollessa laajakuvana – jollaista ei edes ollut olemassa teoksen valmistuessa.

Mainitsen tämän häpeän hetken ja nämä esimerkit vain yrittääkseni hahmottaa arkistossa kasautuvien päätöksien ja selvästi valvomattoman tilanteen – myös opetusministeriön ihmiset ovat ilmeisesti kiinnostuneempia kokouspullasta kuin elokuvasta – tuloksena syntyneen ihmeellisen psykologisen tilanteen. Me sanomme: on shokeeraavaa, kun meillä on jo kokonainen sukupolvi jonka ihmiset eivät ole nähneet yhtään vanhempaa merkittävää elokuvaa, ulkomaista tai kotimaista, oikeana filmikopiona. Vastauksena on vain ilmeetön, jääkylmä katse.

Miten tosiaan voi olla, että kun Tytti Isohookana-Asunmaan ällistyttävä johtajanimitys astuu virkaan, aloittelijalla on oikeus mieltää 20 000 elokuvan kokoelma jonkinlaiseksi yksityiseksi postimerkkikokoelmaksi jota kukaan muu ei saa nähdä? Onko meidän vuosikymmenien perustyön jälkeen alistuttava siihen että kun pari näin negatiivista ja pääasiasta totaalisen piittaamatonta henkilöä sanelee uudet säännöt ja kutistaa elokuva-arkiston roolin, SEA:sta kailotetaan että “kaikkialla” menetellään juuri näin? Puppua – ja osoitus suuresta arkistomaailmaa koskevasta tietämättömyydestä. Silloinhan kaikki maailman miljoonat kopiot olisivat kiven sisässä. Ja onko tällainen skandaali kuin jumalan laki eikä sitä saa edes kommentoida?

Voiko tosiaan olla että arkisto on kutistunut näin järkyttävästi? Olen elänyt ajan jolloin jokainen arkiston työntekijä kävi kaiken aikaa arkiston esityksissä. Entä nyt? Miten on voinut syntyä esimerkiksi tilanne että kun Risto Jarvan kuoltua hänen muistoaan kunnioittava seura laajojen kansalaispiirien tukemana ostaa maahan – pääasiassa kerhoja ja maaseutua ajatellen – Jean Renoirin Suuren illuusion 35-millisen kopion, meillä on nyt muutama ilmeetön virkamies joka ilmoittaa: tähän ei saa koskea. Ja miten voi käydä niin että esim. ne kaksi peruselokuvaa (Nanook ja Kulta-aika), jotka aikanaan inspiroivat Aki Kaurismäen elokuva-alalle, on nyt teljetty, vaikka ne aikanaan ostimme täysin oikeuksien kerhoesityksiin? Miksi niistä ei voi edes neuvotella?

Tolstoi who? Ledoux who? Jarva who?

Näitä vitsejähän riittää: ainutkertaista kopiota suojellaan, koska sitä voidaan tarvita elokuvaa joskus restauroitaessa. Tai vielä parantaen: kopion tarkastaminen vie nykyisissä olosuhteissa puoli vuotta tai vuoden. Tätä pötyä saivat kuulla ne pyyteettömät ihmiset, jotka yrittivät järjestää lokakuussa Leo Tolstoin 150-vuotisjuhlaa ja esittää sen yhteydessä Bondartshukin lavean teoksen. Se juhla jäi pitämättä vaikka arkiston asiassa pätevin, tiukka mutta asiallinen ihminen oli jo luvan antanut. Johtaja vain lähti toteuttamaan henkilökohtaisia mielteitään jollaiset kuuluvat pohjoispohjalaiseen tuppukylään mutta eivät valtion elokuva-arkistoon.

Olenkin ihmetellyt, onko valtion virkamiehellä oikeus suoraan valehdella? Jos arkiston johtaja kirjoittaa Kajaanin Runo ja sana -juhlan järjestäjille ettei yksikään kymmenestä pyydetystä klassikkoelokuvasta ole kunnossa, ja kun juridisen väännön jälkeen kaikki kymmenen ilmestyvät ja ovat mitä erinomaisimmassa kunnossa, mitä tähän voi sanoa?

Vapisen aavistaessani opetusministeriön todennäköisen vastauksen. Heille virasto- ja museomeininki sopii hyvin – vai sopiiko? Toivon ettei. Siellä ilmeisesti luullaan että arkiston johtajat, kun kerran kongresseissa käyvät, ovat elävässä kosketuksessa valistuneimpaan arkistoväkeen. Näinhän ei havaintojeni ja tietojeni mukaan ole, vaikka matkalaskut kaukomaihin ja omat raportit kertovatkin vilkkaasta kommunikaatiosta. Yhä kysyn ennen muuta: miten asioista päättävät korkeimmat tahot voivat olla näin turtia suhteessa kokonaisen taiteen edellytyksien hiipumiseen?

Eihän kukaan vaadi, että arkiston henkilökuntaa raskautetaan uusilla valtavilla töillä, jos joku sellaista pelkää. Jos nykyinen henkilökunta on niin kovasti eri maata ettei selviä muutaman kopion tarkistamisesta ja lähettämisestä, tällainen käytännön kysymys ei voi olla niin ylipääsemätön että arkisto sen nojalla käyttäytyy kuin mieluisin tila olisi hautausmaan rauha. Sitähän makua on esiintynyt. On toki helppoa sommitella erilaisia käyttö- ja katselumaksuja ja kuvitella “visioissa” arkistoon tulevia rahavirtoja. Lopputulos saattaa vain olla sellainen kuin yhdenkin vuoden vuosikertomuksessa: tutkijakatseluita – yksi.

Pääasiaan vielä. Arkisto ei saa olla pelkkä postitoimisto. Jos katsomisen kriisi on saavuttanut maan, kaikki voimat täytyy vetää ideoimaan uusia ratkaisuja, ei siis tarrautua passiivisimpiin (ja vastuuttomimpiin). Jos SEAn tarkoitus on säilyä elokuva-arkistona (mitä se toki on monien erittäin korkeatasoisten henkilöittensä, heitä näet on yhä, ansiosta) ja kunnioittaa elokuvan elävää perintöä, tiettyjä tärkeitä elokuvia (joista on kunnon kopiot) koskeva jatko-oikeus on taattava. Kopiot on saatettava laajempaan levikkiin kuin Helsingin Orion ja arkiston maaseutusarjojen teatterit. Näin on menetelty monissa maissa, ja itse muistan, kuinka Belgian Jacques Ledoux piti tällaisten kuvioiden ideointia tärkeimpänä haasteena mitä elokuva-arkistolla voi olla.

Tilaa Filmihullu > |