Jonathan Rosenbaum on lopettanut tupakanpolton. Vedettyään satunnaiset henkoset hän toteaa, että kriitikot ovat ylimielisiä. ”He keskustelevat elokuvan historiasta kuin itsestäänselvyytenä. Täällä näemme, kuinka väärässä he ovat.” Olemme Bolognan elokuvajuhlilla, restauroitujen filmien luvatulla maalla. Jäätyään eläkkeelle palkkatyöstään Chicago Tribunessa Rosenbaum on vapautunut siitä rasituksesta, joka estää monia meitä elokuvan rakastajia rakastamasta elokuvaa niin, että se toisi elämäämme sisältöä. Katsoa elokuvaa ilokseen, ja kirjoittaa siitä muiden iloksi – niinkin voi tehdä.

Vastapainoksi yritän piirtää kuvan. Muuan X suoriutuu vieraantuneessa työssä. Hän naputtaa elokuvakritiikkiä suomalaiseen sanomalehteen. Kadotettuaan kosketuksensa elokuvaan, vaimennettuaan liekin, joka hänessä leimahti lapsuutensa huoneissa, rätisevän tv-ruudun ja läheisen elokuvakerhon vaikutuspiirissä, X on sairastunut elokuvan katsomisesta, etääntynyt elokuvan tuottamasta nautinnosta. Hän ei enää muista, milloin hän kadotti elokuvahistorian avomerellisen näkymän, laskeutui jokea pitkin johonkin merkilliseen rämeikköön. Siellä hän kohtasi muiden entisten elokuvakatsojien kasvottoman vertaistukiryhmän, joka lämmitteli elokuvamarkkinoijien monisteista lepattavan nuotion äärellä ja rustasi sanomalehtiin hiluista ja oravannahoista, joilla hamstrattiin jostain vauvanruokaa ja keskiolutta.

Nyt X istuu useana päivänä viikossa ylikansallisten monialayritysten hallinnoimien käsikassaroiden järjestämissä elokuvanäytöksissä kauhomassa mentaalista roskaruokaa. Muuhun hänelle ei jää aikaa. Kokonaisvaltaisen unohduksensa synnyttämällä epävarmuudella hän mumisee, kuinka huonoja hänen katsomansa elokuvat ovat, ja kuinka oivallisilta ne paikoin näyttävät. Kukaan ei välitä siitä mitä hän yrittää sanoa, vaikka hän on vaihtanut koko persoonallisuutensa ammattiin. Hänelle on käynyt kuten suomalaiselle elokuvaohjaajalle, jota hän työsuorituksestaan kehuu kuin kollegiaalisena olalletaputuksena. Molemmat ovat kadottaneet ryhtinsä.

Eräänä päivänä X ymmärtää olevansa sairas. Hän luopuu pirtuämpäristään, eroaa arvostelijain liitosta ja päättää harpata kohti valveutunutta kulttuurijournalismia. Silloin hänelle tiedotetaan, että sanomalehtien valveutunut lukija on jo aikaa sitten lähtenyt etsimään informaatiota maailmanlaajuisten verkkojen avulla, ja sen seurauksena sanomalehtien toimittajat puolustavat ammatti-identiteettiään vähentämällä palstatilaa ja vaatimalla kirjoittajiltaan täydellistä anonymiteettiä.

Koska lehtiin ei tarvitse kirjoittaa, eikä niitä tarvitse myöskään lukea, X saa kaksi asiaa: seitsemännen taiteen ja ulkoilman. Hän astuu ulos ja kävelee merenrantaan. Hän voi nyt huomattavasti paremmin. Hän voi jälleen hengittää, ja hänen naamalleen ilmestyy uusi väri. Hän muistaa repliikin Jean-Luc Godardin elokuvasta Hullu Pierrot (1965): ”Minulla on tällainen näkösysteemi nimeltä silmät.”

Kuvitelkaa, jos Sodankylän elokuvajuhlilla, keskiyön auringon alla, parveilisi vuosittain pelottavia pahanilmanlintuja, synkkiä, bakteerisia hahmoja jostain suomalaisen ahdistuksen alajuoksuilta. He porhaltelisivat vieraina elokuvamaassa, joka ei ole tehty heitä varten, ja heitä joutuisi väistelemään kuin kohti lenteleviä variksia. He eivät haluaisi katsoa elokuvia, voisivat huonosti, ja satunnaisten ohrakannujen aiheuttamien, kehojaan paisuttavien muodonmuutosten myötä he hoipertelisivat ilta-aikaan humalassa kuin helsinkiläiset porot Tallinnassa. Heidän seurueestaan muodostuisi tunnelmaa määrittävä keskushermosto festivaalin ytimeen. Muistelen joskus Lintujen (1963) pyöriessä aamuyöllä nähneeni jotain vastaavaa, vakavaa deliriumia valveen ja unen rajamailla, joka haluaa sanoa, että välillä kannattaa myös nukkua.

Onneksi Sodankylän reaalimaailmassa elää jo pitkäaikaisen havaintomääritelmän mukaan potentiaalisesti maailman paras elokuvayleisö, joka katsoo elokuvia, koska sillä on merkitystä. Kun he eivät näe elokuvaa tai tee työtä, he nukkuvat savukkeenohuilla patjoilla. Ja on heitä, jotka jo ennen monen syntymää ovat saapuneet festivaaleille vapaa-ajallaan matkaamaan läpi kymmenien esitysten, myöskään väsyttämättä silmiään oikealla hetkellä, jos tuntuu siltä, että ulkoilmavodka on parempi.

Allekirjoittanut muistaa pysyvästi tämänvuotisen festivaalin päätösnäytöksen. John BoormaninSmaragdimetsä (1985) oli elämys luonnonvoimassaan. Jännittävällä, riskialttiilla ja hieman perverssillä tavalla se myös loi siltaa lapsuuden vhs-muistoihin, kun puunaama Powers Boothe latasi haulikollaan maailmaan ekologista tasapainoa. Kriitikko Hervé Dumont – johtava Frank Borzage -asiantuntija – matkasi koko näytöksen läpi, vaikka tarinaa kuljettava alkuperäiskansojen dialogi oli tekstitetty kotikielillemme.

Smaragdimetsässä viehättää Boormanin läsnäolo, kyky välittää katsojalle heimoyhteisöjen maailma. Huumori ja sukupuolisuhteet, rakkaus ja elämänilo ovat yhtä vanhoja ja taistelemisen arvoisia asioita, riippumatta siitä, missä se tapahtuu.

Nuoruuden etuoikeus on olla väärässä, totesi eräs miekkonen keskiyön auringon alla. Siitä voi kiittää. Se etuoikeus liittyy nimittäin elokuvaan, heräävän matkaajan täyteen oikeuteen olla ymmärtämättä. Saako John Fordia kieltää kuusivuotiaalta, joka katsoo televisiosta kuukauden westerniä ja tunnelmoi?

Fordin ensimmäinen värielokuva, Drums Along The Mohawk (1939), esitettiin restauroituna Bolognassa, samoin muita westernejä, kuten William Wellmanin Cat of the Track (1954, Robert Mitchum!), ja Sergio Leonen Maahan, senkin hölmö (1971, Ennio Morricone!). Ne luovat tilaa ja aikaa, näkevät hyvin maisemassa, joka ei tunnusta ilmaisun rajoja. Sodankylä, idän ja lännen kohtaamispaikka, on myös western. Kuka tahansa, joka on kohdannut Samira MakhmalbafinSamuel Fullerin kadulla, ei voi olla tuntematta pientä pistosta katsoessaan televisiosta Irania. Toisin sanoen on tiloja ja aikaa, joiden olemassaoloa on syytä pohtia.

Millaiselta antikliimaksilta Sodankylä näyttäytyykään niille ohrakannuihinsa hukkuville painajaisdinoille, jotka ovat remmeihinsä liian tottuneet – festivaali, joka ei korjaa sitä mikä ei ole rikki, joka muovautuu kohtaamispintoina vuosi vuodelta uudestaan ja avaa elokuvia, jotka aina merkitsevät matkaa.

Muutama vuosi sitten vierailin ylhäällä Ylessä esittelemässä lukio-ikäisille kohdennettua elokuvahanketta. Virkapappi valkoisella sohvallaan päätyi leffalistaa lukiessaan hämmästelemään, mitä Akira Kurosawan Dersu Uzala (1975) siinä tekee, se kun on niin kummallinen, erilainen. Mitä siitä, ajattelin, mutta en saanut sanotuksi. Sano sinä, Dersu. ”Tämä ihminen…”

Informaatio on kontrollijärjestelmä, tiedetään Pariisissa. Tämän vuoksi taide herättää vastustusta myös joissain opettajapiireissä. Hienon L’hypothése cinéma -kirjan laatija Alain Bergala kävi maaliskuussa Eerikinkadulla puhumassa elokuvan kohtaamisesta taiteena koulumaailmassa, puhui viisaasti, ja näytti muun muassa Chris Markerin videon, jossa kissa kuuntelee musiikkia. Sen voi esittää pienelle lapselle tai vanhukselle, eikä kenenkään papin sinertävä atavismi voi siihen puuttua. Taide vain ei ole informaatiota.

Jos taide olisi informaatiota, ei John Boormanin unenomainen Point Blank (1967) olisi innoittanut Jim Jarmuschia uuteen punertavaan elokuvaansa The Limits of Control (2009), saumattomaan tyylin puolustukseen, jossa ”ei rajoja” merkitsee ”ei kontrollia”. Kerrottakoon kuitenkin, että Jarmuschin ystäväpiiriin kuuluu manhattanilainen shaolin-munkki, joka opetti tai-chita ranskalaisnäyttelijä Isaach de Bankolélle. Jarmuschin elokuvassa Bankolé seisoo madridilaisessa taidegalleriassa Tápies’n taiteen edessä ja näkee valkoista.

Siis kaikkein tärkeimpänä, sinulle ja ystävällesi: tilaa Filmihullu! – Koska elokuva on ihminen, eikä ihmisen pää ole peruna.

| Tilaa Filmihullu > |