4 | 2007 – Pääkirjoitus: Kaikkialla kaksi terää

filmihullu-4-2007-kansi

Filmihullun arkistosta:

4 | 2007

Pääkirjoitus: Kaikkialla kaksi terää

Peter von Bagh

Seuraavat sivut antavat taas kerran mahdollisuuden tavoittaa pieniä siruja siitä mitä tapahtui keskiyön auringon elokuvajuhlilla, niiden 22. kierroksella kesäkuussa 2007. Päällimmäinen yllätys, jota ei oltu mitenkään erityisesti sommiteltu etukäteen, oli eräänlainen kaikkien aikojen Lähi-idän merkitsevien elokuvantekijöiden tapaaminen, sen erityisen toimivuuden ja kauneuden avaimena taas samassa hengessä se etteivät Abbas Kiarostami, Elia Suleiman ja Amos Gitai istuneet yhteenkään paneelikeskusteluun – juuri siksi koimme saavamme erityisen rikasta tietoa siitä mitä on tapahtumassa ja millaisissa olosuhteissa he tekevät elokuviaan.

Melkein väistämätön korollaari näiden loistavien elokuvantekijöiden tapauksessa on meitä koskettava triviaalitieto: yhdenkään elokuvia ei esitetä millään säännöllisyyden asteella, tai oikeastaan ollenkaan, maamme elokuvateattereissa.

Noteeraan vielä Claude Gorettan valtaisan persoonallisuuden ja ne suuret tuokiot jotka syntyivät Giuseppe Bertoluccin – Bernardon lahjakas veli ja elokuvan 1900 toinen käsikirjoittaja – ympärille. 1900-teosta esitellessään Bertolucci analysoi ajankohtaa: 1976 oli viimeinen hetki, jolloin tällainen toivon utopia voitiin tallentaa filminauhalle, ja sitä koskeva tieto ja emootio oli olemassa. Sen jälkeen Eurooppa oli toinen, kuten toisaalta osoitti väkevästi Bertoluccin uusi ja mestarillinen dokumentti Pier Paolo Pasolinista ja hänen viimeiseksi jääneen Salò-elokuvansa kuvaustapahtumista.

Mäsäksi mennyt kulttuuri

Elokuvateatterilaitoksen sekamelska on noteerattu näillä sivuilla monta kertaa, ja kesällä siihen puuttui myös Helsingin Sanomat ansiokkaassa pääkirjoituksessa, jonka ansioihin ei tosin kuulunut se että tekstissä olisi viitattu yhtiön omien (Finnkino, Rautakirja) suunnanmäärityksien ratkaisevaan osuuteen suhteessa siihen asetelmaan missä nyt ollaan. Odotettavasti tilanteen kylkiäisenä kentällä on aivan ainutlaatuinen ajatuksien ja arvottamisien sekamelska. En muista todistaneeni mitään vastaavaa pitkänä aktivistiaikanani.

Pari esimerkkiä.

Kun Teema-kanava ajaa komeasti ylöspantua ja asianmukaisen isoa huomiota herättänyttä Aki Kaurismäen toive-elokuvien sarjaa, yksi valinnoista oli D.W. Griffithin mykkäfilmiklassikko Katkenneita kukkasia eli Broken Blossoms. Se sai valtalehdessä hiukan alentuvaisen kommentin – elokuvan rytmi ja näyttelemistyyli eivät ilmeisesti vastanneet Tennispalatsin ohjelmien hyvää keskitasoa – ja kolme tähteä. Jotainhan pitää ikään kuin objektivoida, kun kaikki on muuten liukumäessä ties mihin suuntaan. Kolme tähteä sai myös uusi suomalainen elokuva Ganes, joten se voidaan arvioida klassikoksi syntyessään. (Huomautan muuten, etten nyt kirjoita arvostelua elokuvasta, käsittelen “ilmiötä”, sen markkinointia ja vastaanottoa.)

Suomalaisen yliopistollisen elokuvateorian olennaisen edustajan – Henry Baconista seuraavan – arvio vahvistaa tämän. Tunnen siitä vain mainoksiin siteeratun lyhyen sitaatin (Me Naiset -lehden tilaukseni on päässyt päättymään) joka kuuluu näin: “…bändi soi hyvin ja näyttelijät näyttävät ja tuntuvat esikuviltaan”. Vain merkittävä teoreetikko voi päästä tällaiseen ilmaisun tiheyteen. Kysymys on realismiteorian hioutuneesta muodosta. “Bändi soi hyvin” viittaa siihen, että kolmen näyttelijän soittotaidot kukkivat. Koska kirjoittaja kaiketikaan ei koe ongelmaksi sitä että alkuperäisen Hurriganes-yhtyeen soitto on valovuosien päässä elokuvaan tallennetusta cover-versiostaan, jäljitelmä astuu viralliseksi, hyväksytyksi, nykyajan makua paremmin vastaavaksi Hurriganes-olemukseksi, aivan kuten Kivikasvot jo 1960-luvulla korvasi Laurelin ja Hardyn ja kuten Esa Pakarinen, Tapio Rautavaara ja Repe Helismaa tulivat menestyksellisesti korvatuiksi ja saman tien kuitatuiksi vuosituhannen vaihteessa.

Uuden “realismiteorian” lisälehtiä

Lausuma “…näyttelijät näyttävät ja tuntuvat esikuviltaan” sinetöi edellisen oivalluksen (lisättynä sillä vivahteella, että kaverit heidän reaaliaikanaan tavanneina voin vakuuttaa, etteivät he tunnu pienimmässäkään määrin “esikuviltaan”). Taidearvostelija saavuttaa saman tason kirjoittaessaan, että maisemataulu on niin näköinen että koirakin menee halpaan. Sibelius-elokuvan yhteydessä esiintyi samanlaisia aivoituksia, eivätkä ne rajoittuneet maaseutulehtien kesäharjoittelijoiden teksteihin.

Ja näinhän asiat ovat olleet jo muutaman vuoden. Historia ei ole enää hengittävää mennyttä elämää vaan kannibalistista imitaatiota: kulutustavaraksi tehty merkkikokoelma. Esteettiset oivallukset ovat erottamattomia tuotekytkennöistä. Ne ovat sinänsä vanha asia mutta joita viralliset tahot ovat nyt ryhtyneet voimallisesti ja myötämielisesti suosimaan; seminaarein jne. rohkaistu, koska rahoitustaakan oletetaan kaiketi tällä tavoin kevenevän. Seuraamme kiinnostuneena, aikooko elokuvasäätiö selventää edes itselleen näiden asetelmien perusteita. Hiljattaisen Voima-lehden poleemisen ja vahvan artikkelin jälkeen olisi syytä.

Ja tiettyähän on, että ainoa mikä vaihteeksi unohtuu, on sisältö. Mutta kuka tällaista bagatellia muutenkaan on muistellut. Tarkoitan tällä myös sitä, että markkinointi ja mainoslauseiden tasolla olevat “pika-arvostelut” nakertavat elokuvat tyhjiksi jo ennen kuin ne on nähty. Televisio pyörittää sekaisin mainoksia ja jaksoja joita pyöritetään keskusteluongelmissa, elokuvien esittelyissä ja joskus sitten vielä mainoksien marginaalissa. En edes kehtaa sanoa montako tämän vuosikymmenen elokuvaa olen jättänyt katsomatta tämän ylitarjonnan vuoksi. Monta kuitenkin.

Edelleen en tiedä, mikä helvetti tällä vuosikymmenellä on riivannut suuren osan kirjoittajakuntaa. Jo muutama vuosi sitten kävi ilmeiseksi, että monet arvostelijat lokasivat erityisen ponnekkaasti sellaisia uutuuselokuvia joiden tekijät kuuluvat tuohon häviävään hienoon lajiin – ovat auteur-tekijöitä. Sen sijaan uutuudet, joiden hahmotuksen ei entisinä aikoina katsottaisi edes kuuluvan ohjauksen kategoriaan, saavat suitsutusta.

Mikä sitten on suomalainen maalitaulu? On kiintoisaa huomata, että elokuvan “suuren yleisön” menestystä epäillään juuri sellaisen elokuvan kohdalla jossa ilmeisimmin vuoden uutuuksista on jonkinlaista ideaa ja yritystä, maagista realismia ja poeettista hehkua. Viittaan Markku Pölösen elokuvaan Lieksa! – “kahden tähden” elokuvaan maailmassa jossa mikä tahansa paska on viime vuosina saanut neljä ja jopa viisi tähteä.

Tärkeimpään en nyt ehtinyt. Elokuvatuottajat ovat protestoineet, koska on syviä syitä. Opetusministeriön ja kulttuuriministerin kannanotot ovat toistaiseksi olleet ylimielisiä ja jotenkin totaalisen tietämättömiä suomalaisen elokuvan ulottuvuuksista, ennen ja nyt. Mutta tämän asian kehityksestä tiedämme ensi numerossa enemmän.

Tilaa Filmihullu > |