4 | 2006 – Pääkirjoitus: Pohjalla

filmihullu-4-2006-kansi

Filmihullun arkistosta:

4 | 2006

Pääkirjoitus: Pohjalla

Peter von Bagh

Tarkoitukseni ei ole kirjoittaa Maksim Gorkin näytelmästä tai niistä elokuvaversioista jotka Jean Renoir ja Akira Kurosawa sen pohjalta ovat luoneet. Fiksut lukijamme arvannevat että kirjoitan suomalaisen elokuvakulttuurin tilasta ja tulevaisuudennäkymistä.

Tässähän asiassa on tapahtunut se strateginen virhearviointi etten ole vuosien mittaan tuhlaillut sanoja tällä kolmossivulla. Monet madonluvut ja tuomiopäivännäyt on luettu ennen tosipaikkaa. Se todellinen jysäys koitti nimittäin vasta nyt.

Tarkoitan tietysti efektiä jonka kaksi peräkkäistä sydänkesän lehtiuutista tuotti. Kamraksen elokuvateatterit, jotka olivat merkinneet hillittyä ja luovasti kehiteltyä vaihtoehtoa Helsingin elokuvatarjonnassa (ja maahantuontien katalogissa) lakkasivat. Sandrew Metronomen hallinnoimat elokuvateatterit – pääkaupungissa Kinopalatsin monet salit – siirtyivät Finnkinolle. Tämä yhtiö, joka on osa Sanoma Oy:n valtapiiriä, on nyt saanut monopoliaseman.

Julkaisen lähitulevaisuuden laajan artikkelin syntyneestä tilanteesta, ja jos joskus olen ehkä näissäkin asioissa pehmoillut, siinä en. Nimikin jutulla on jo: “Suomalainen elokuvakulttuuri vuonna nolla”. Pitkämuistisimmat huomannevat, että otsake on kunnianosoitus parhaalle poleemiselle suomalaiselle elokuva-artikkelille, Jörn Donnerin kirjoitukselle “Suomalainen elokuva vuonna nolla” (vuosikirja Studio 6, 1960).

Nyt siis vain lyhyesti pääasioista.

Mitä tuo monopoli merkitsee? Suomeen tuotettu nykyiselläänkin jo kaventunut (vertauskohta voi olla mikä tahansa aiempi vuosikymmen) tuontitarjonta kuihtuu. Finnkinon teatterien orientaatio on liiketaloudellisesti mitä motivoiduinta, mutta elokuvan kannalta melkoista autiomaata. Saamme anglosaksisen elokuvan uusimmat menestykset mutta jo ranskalaisen ja italialaisen, saati sitten etäisempien maiden, elokuvien kanssa emme joudu silmätysten. Kerhoilla, sikäli kun niillä on enää mitään liikkuma- ja elintilaa, tulee olemaan mielekästä ohjelmistoa aivan minimaalisesti.

Monesti toistamani mutta ainakin itseäni alati hätkähdyttävä tosiasia, eli se ettei nykyinen nuori suomalainen katsoja ole voinut nähdä eläessään yhtään klassista elokuvaa valkokankaalla, saa yhä synkeämmän tosiasiasisällön.

Tässä numerossa jaamme taas kerran, kuten kaikkina Sodankylän elokuvafestivaalien vuosina, tuon tapahtuman sisältöä ja tunnelmia. Me jotka tuon kansanjuhlan panimme alulle kaksi vuosikymmentä sitten emme voineet aavistaa että se näin nopeasti muuttuisi kuin uneksi ja olisi melkein ainoa elokuvakulttuurin dynaamista ja historiallisesti seikkailevaa luonnetta heijastava hetki maamme vuotuisessa kalenterissa.

Onhan toki helsinkiläisillä lisäksi elokuva-arkisto, jonka tarjoamia mahdollisuuksia voi aina suositella lämpimästi. Nyt arkisto on sitä paitsi tri Henry Baconin kartoittamalla tiellä löytämässä uusia syvällisiä mahdollisuuksia – lainaan tätä parodista tekstiä arkiston brosyyristä – esitellä säännöllisesti elokuvan historiaa. Ennen tätä filosofista kytkentää ja mahdollisuutta ei taidettu tosissaan yrittääkään. Jälki on sen mukainen: jopa pääkaupunkiseudulla elokuvan historian tuntemus on pahemmassa kuosissa kuin koskaan.

Arkistosta enemmän sitten joskus. Nyt voi sanoa vain että pätevällä tai edes asiallisella arkiston johtajalla olisi maassa käyttöä. Järkyttävä kokonaistilanne vaatisi luovia arvioita ja koko kentästä välittämistä, ei toimintojen kähmimistä omiin nurkkiin.

Järkyttävä esimerkki: arkiston piiristä kimmahti salamannopeasti kielteinen kannanotto Jarva-seuran vireillä olevaan yritykseen luoda järjestelyjä klassikkoelokuvien Suomeen saamiseksi. Löytyykö valtakunnasta edes niin pimeää poliitikkoa, joka vastustaisi tällaista asiaa? Ja mikä voisi olla tärkeämpää, varsinkin kun arkiston nokkatyypit ovat sulkeneet pahanilkistä iloa hehkuen esimerkiksi juuri kerhoilta mahdollisuuden näyttää klassikoita, edes niitä, jotka arkistolle on ostettu aikanaan kerhoja varten. Kun nyt tämän summittaisen kielteisyyden vuoksi mitään ei nähdä, pieneen maahan täytyy yrittää ostaa yhdet ja samat elokuvat toisen tai kolmannen kerran – ja arkisto vastustaa sitäkin!

Niinpä siis Jarva-seuran hanke koskettaa jokaista ajattelevaa elokuvan ystävää. Tässä sen pääkohtia:

“Elokuvien maahantuonti- ja levitystoiminta on Suomessa kaupallista liiketoimintaa. Vielä 25 vuotta sitten elokuvatoimistojen valikoimissa oli runsaasti klassikkoelokuvia, jotka mahdollistivat kukoistavan elokuvakerholiikkeen perusohjelmiston. 1980-luvulta lähtien klassikot ovat kuitenkin hävinneet levityksestä miltei kokonaan. Yli 10 vuotta vanhoja elokuvia on saatavilla vain kourallinen, ja niidenkin tulevaisuus on jatkuvasti uhattuna. Klassikkoelokuvien näyttäminen Suomessa on muuttunut käytännössä mahdottomaksi. Muita kuin viimeisiä “hittejä” on mahdollista nähdä vain elokuva-arkiston järjestämissä näytöksissä Helsingissä ja muutamassa muussa kaupungissa.

Elokuvien kaupallisessa levityksessä ja sen niin eurooppalaisessa kuin kotimaisessakin tuessa painopiste on uusissa elokuvissa. Samalla on unohdettu, että elokuvaklassikot ovat olennainen osa kulttuuriamme ja Suomessakin on oltava mahdollisuus tutustua tähän kulttuuriin sen oikeassa ympäristössä, elokuvateatterissa.

Uuden median hybriksessä, liikkuvan kuvan ja äänen moniaalle levinneen vaikutuksen alaisuudessa, ollaan unohtamassa filmikopiona esitettävän elokuvan ominaislaatu ja historiallinen merkitys.

Elokuva on valoa ja taidemuotona se on luotu katsottavaksi valkokankaalta, pimeässä salissa, pääasiassa 35 millimetrin filmiltä. Elokuvien näkeminen niissä olosuhteissa joihin ne on alun perin luotu, merkitsee yhteistä aktiivisen katsomisen ja eläytymisen kokemusta sekä sellaista visuaalista illuusiota, jonka jäljentämiseen parhainkaan digitaalitekniikka ei pysty.

Elokuvan historiaa ja sen merkkiteoksia ei voi ymmärtää ilman filmiä. Filmin alkuperäinen totuus ja todellisuus on yhä mahdollista esittää siinä muodossa johon se on tarkoitettu. 35 mm:n filmi on edelleenkin ainoa toimiva ja laajasti käytössä oleva esitysstandardi.

Elokuvien tekemisen, uusien elokuvien katsomisen ja elokuvien arkistoinnin lisäksi maassamme kaivataan monipuolisempaa elokuvien esitystoimintaa. Suurimpana esteenä on klassikkoelokuvien puute. Elokuvan klassikot parantaisivat olennaisesti elokuvakulttuurin parissa toimivien kansalaisjärjestöjen toimintaa, ne mahdollistaisivat kouluille kunnollisen tutustumisen elokuvan historiaan ja turvaisivat tulevien katsoja- ja tekijäpolvien elokuvasivistyksen. Lyhyesti: ne ovat edellytys kaikelle elokuvakulttuurille. Suomalaiset ansaitsevat nykyistä paremman, laajemman ja elokuvan historiaa kunnioittavan elokuvien esittämisen kulttuurin.”

Tilaa Filmihullu > |