4 | 2005 – Pääkirjoitus: Sillä sipuli

filmihullu-4-2005-kansi

Filmihullun arkistosta:

4 | 2005

Pääkirjoitus: Sillä sipuli

Peter von Bagh

Perinne on kunniassa tässä numerossa. Sodankylän 2005 anti on pääpiirteittäin luettavissa seuraavilta sivuilta, kuten se on ollut kaikkien 20 vuoden ajan, uhmakkaasti vanhanaikaisen elokuvakulttuurin nimissä. Se miten tuolle kulttuurille on muutamallakin rintamalla käymässä, sai ansiokasta ristivalaisua viime numerossa, kun toimitussihteerimme Lauri Timonen pisti tuulemaan. Lähtökohtana oli elokuvan yliopistollinen opetus, joka näyttää ajautuneen ikään kuin hiukan toistaitoisen mafian käsiin. Enempiä naurunaiheita nyt etsimättä totean kiitollisena että vanha kettu Tarmo Malmberg, perusnimi Filmihullun alkuvuosilta, artikuloi tätä asetelmaa ja asettaa “filmihulluuden” ja yliopistoväen skisman laajempiin puitteisiin.

Timonen kosketteli myös elokuvakerhojen tilannetta, onhan hän itse ollut puhaltamassa helsinkiläisen Arkadin-kerhon toimintaa. Eikä uutta ole, että kerhojen tilanne ei ole ylentävä. Miten voisi ollakaan, eihän niillä ole melkein mitään kymmentä vuotta vanhempaa elokuvaa esitettävänä, ei mitään kanavaa pitkin.

Elokuvakerhoilla on hieno suomalainen historia, ensin 30-luvun Projektio, jonka tunnetuin jäsen oli Alvar Aalto ja jonka piiristä nousi Nyrki Tapiovaara, sen hetken suuri lahjakkuus, aivan kuten Aki Kaurismäki tuli myöhemmin olemaan viimeinen kerhojen kasvatti. Varsinainen nousu sijoittuu 1950-luvulle, jolloin asialla olivat jälleen nuoret kulttuurivaikuttajat, eli esim. Jouko Tyyri ja Pekka Lounela, kriitikot kuten Risto Hannula, Matti Salo ja Ywe Jalander ynnä muut sekä tietysti Suomen elokuva-arkiston perustajat Aito Mäkinen ja Jörn Donner. Ratkaiseva alaspäin kaartuva taitekohta sijoittuu 1980-luvun jälkeen, jolloin kerhot alkoivat putoilla. Nyt näemme, kuinka tämä käänne näivettää koko elokuvakulttuurin.

Elokuvan historian tajun katoaminen ovat tuottaneet rumaa jälkeä monessa tasossa. Jos meitä kiinnostaa aidosti esim. suomalaisen elokuvan taso – jonka noususta olemme kovin ylpeitä – meitä kiinnostaa toki, miksi elokuvamme eivät pääse merkittävimpien festivaalien pääsarjoihin. Niiden kieltä, siis kerrontaa, on vaikea seurata. Näin minulle on selitetty, arvovaltaisella suulla.

Mutta pääasiaan.

Ahdistava tosiasia on, että meillä on jo kokonainen nuorten katsojien sukupolvi joka ei ole nähnyt oikeata kopiota yhdestäkään vanhemmasta peruselokuvasta. Jos Suomi olisi kulttuurimaa, tästä tosiasiasta olisi noussut suuri häly. Nyt seikka ei tunnu ylittävän julkaisukynnystä missään. Eihän tässä isompaa tapahdukaan kuin että yksi taide menee manan majoille.

Tunnen vastaväitteet. Voidaan järkeillä, että video ja nyttemmin dvd ovat laajentaneet elokuvan tarjontaa ja sitä myötä tuntemusta tavalla jota edes televisiokanavien melkein mielenosoituksellisen olematon mielenkiinnon puute elokuvakasvatuksesta ei pysty syömään. Suuret klassikot, lähtien Citizen Kanesta ja Suuresta illuusiosta ovat saatavissa pienenkin kirkonkylän kioskista, ja isommista myymälöistä voi ostaa sopuhinnalla vaikkapa uuden elokuvan “sixpackin”.

Elokuva on valoa. Tämä koskee projisointia, tämä koskee filminpinnan atomeja. Ja tämä koskee sitä elävää kontaktia, joka nimenomaan filmistä säteilee katsojaan – se muistuttaa elävää taideteosta, joka verrattuna reproduktioon on kenen tahansa kannalta täydellisesti eri asia. Todellinen elokuva on kudos, jonka tunnevaikutus on kuin toiselta planeetalta verrattuna jokapäiväisiin korvikkeisiimme. Korvikkeet eivät tätä taiteellista antia voi toisintaa. Otan vertauskohdan kirjallisuudesta ja maalaustaiteesta. Pitäisimme hämmentävänä, jos joku laatuluokan kirjailija paljastaisi ettei ole ikäpäivänä lukenut klassikoita tai peruskirjallisuutta. Tai että kaikki maalaukset poistettaisiin museoista, tilalle tulisivat jäljennökset. Elokuvan aseman hentoutta tai taantunutta asemaa kulttuurin osana, heijastaa se ettei vastaava lukutaidottomuus liipaisee minkäänlaista hälytystilaa missään.

Tokihan sekä digitaaliset – kuvan sähköisesti määrittelemät – että virtuaaliset todellisuudet ovat tulleet keskellemme jäädäkseen. Paljonhan siinä on hienoakin. Olen itsekin hulluna dvd:hen, kerään niitä, olen innostunut bonuksien annista jne jne.

Liikeala saattaa kokea syntyneen tilanteen siunauksena. Elokuvakulttuurista kiinnostuneiden sen sijaan soisi puolustavan elokuvan olemassaoloa kaikin keinoin. Niistä tärkein on lisätä pitkin maata mahdollisuuksia nähdä oikeata elokuvaa, niin koti- kuin ulkomaistakin. Ei ole oikein jakaa kansaa kahteen osaan: etuoikeutetut, jotka voivat nähdä Helsingin arkiston (hienoja) esityssarjoja Orionissa. Ja toisaalta kaikki muut.

Tästä tullaankin elokuva-arkistoon, jota Timosen artikkeli sivusi lyhyesti. Juttu miellettiin “herjauksena”, jollaisiin ei ole tapana reagoida virastopiireissä, mitä nyt juostaan pitkin seiniä. Omasta puolestani olen järkyttynyt tällaisesta kyvyttömyydestä tajuta sitä vakavuusastetta mikä sisältyy nuoren, idealistisen ja elokuvasta syvästi kiinnostuneen henkilön tekstiin.

Kuulin tosin oitis kuiskauksen siitä mihin kalikka oli kalahtanut: jos tosiaan arkistossa ei 3-4 vuodessa ole saatu sille tyrkytetyn radio- ja tv-arkiston asiassa aikaan muuta kuin muutama kapulakielinen paperi, tilanne mahtaa jo omassakin tajunnassa olla ahdistava. Varsinkin kun materiaalit katoavat kohisten joka päivä niin kauan kun neuvottomuus jatkuu. Vastaavaa passiivisuutta ja virastoprofiilin taakse maastoutumista ei toivoisi tilanteessa, jossa eletään elokuvakulttuurin kohtalonhetkiä.

Elokuva-arkisto on näet ylpeä siitä ettei anna kopiotakaan kerhoille. Ennen antoi, ja tulokset olivat kauniit. Minun on vaikea ymmärtää mitä järkeä on teljetä 20 000 kopiota valtion bunkkereihin. Alibit tunnetaan. Odotetaan jotain fiktiivistä tutkijaa jota ei tunneta edes Turun synnytyslaitoksella. Tai että kopioiden kunto ei ole riittävä – itse monia niistä esittäneenä ja niitä arkiston omissa esityksissä nähneenä tiedän että nyrpeilevää argumenttia käytetään kovin laveasti. Edelleen voimme kuulla, että kopiot piilotetaan jotta ne olisivat mahdollisimman korkealuokkaisessa asussa jotain tulevaa restauraatiota varten.

Suurin osa kopioista ei kuitenkaan koskaan tule kysymykseen restauraatioita tehtäessä. Tokihan ulkomaisista elokuvista on parempia kopioita maailmalla, ja tokihan on mahdotonta käyttää suomeksi tekstitettyjä kopioita tähän – ne ovat muuttuneet suomalaiseksi kulttuuriomaisuudeksi. Ei riitä että tärkeät elokuvat ovat olemassa vain liiketaloudellisen korkeasuhdanteensa ajan, siis ensi-iltakierroksella. Niille olisi tärkeää sallia myös jatkoelämä, jolloin ne toimivat multana elokuvakulttuurille. Tällaisen idean Aito Mäkinen, elokuva-arkistoajatuksen tärkein suomaalinen uranuurtaja, hahmotti aikaanaan, ja sitä seurattiin vuosia, myös ja nimenomaan arkistossa.

Elokuva-arkisto voisi tukea elokuvakerhojen uudelleensyntyä ja oikeiden elokuvaesityksien leviämistä. Se voisi hankkia ei-kaupalliset jatkoesitysoikeudet muutamiin satoihin keskeisiin elokuviin, joista arkistossa on hyvät kopiot. Yksinkertainen valintatilanne! Valistunut elokuva-ala on aina käsittänyt tarpeen luoda jälkikasvua. Perinteinen arkistotoiminta edellyttää anteliasta, dynaamista, avointa ja inspiroitunutta otetta. Suurempi ylpeydenaihe kuin olla “mallikelpoinen valtion virasto” olisi olla liikkeellepaneva voima prosessissa, jolla elokuvakulttuurin tärkeät peruselementit palautetaan kulttuurimiljööseemme.

Tilaa Filmihullu > |