4 | 2004 – Pääkirjoitus: Digi Age, säätiö ja muut papit

filmihullu-4-2004-kansi

Filmihullun arkistosta:

4 | 2004

Pääkirjoitus: Digi Age, säätiö ja muut papit

Peter von Bagh

Olemme seuranneet Kajaanin alennustilaa, jonka kaupungin silmäätekevät itse ymmärtävät taivaaseennousemiseksi – jopa niin että kun kaupungin uutta digitaalisesti viritettyä elokuvateatteria esiteltiin televisiouutisissa, putiikkia vihkimässä oli ortodoksinen pappi. Tilanne vaikutti voimakkaan parodiselta, mutta niin asia vain oli. Kaupungin porvaristo oli pannut tummat ykköskuteet – monilla oli varmaan ensi-iltaa edeltänyt jopa kauppareissu -, ja seinistäkin huokuvan yksimielisyyden keskellä seisoi smokkiin sonnustautunut tuottaja Marko Röhr selittämässä miten heidän edustamansa elokuvakulttuurin korkeampi muoto tuodaan – hänen esimerkkikaupunkinsa ovat Kajaani ja Hämeenlinna – asutuskeskuksiin joissa elokuvakulttuuri on erityisen heikoilla.

Siunatussa tilassa

Kertaan oman, näitä pääkirjoituksia lukeneille jo tutun kantani. Leuhkiminen digitalisoidulla teatterilla ja sen kautta Kajaanille siirtyneellä uranuurtaja-asemalla koko Euroopankin mittakaavassa on suomalaista provinsialismia puhtaassa muodossa. Pakkomielle siitä että kaikki elokuvateatterit ovat siirtyneet digitaaliaikaan 10 vuoden kuluttua muistuttaa Yleisradion Nokia-syndrooman hehkussa viritettyä pyrkimystä pioneerisuoritukseen, eikä ainakaan siinä kaikki näytä menneen suuria toiveita vastaavalla tavalla. Pääongelma ei tietenkään ole se ettei Kajaanin loistoristeilijään vielä löydy juuri mitään esitettävää; olennaisempaa on pohtia hetki sitä, millaisesta ja miten tavoiteltavasta edistysaskeleesta on kysymys.

Olen seurannut vuosikymmenen ja yli tätä rasittavaa, pintapuolista hölötystä siitä että digitaalinen tekniikka on saavuttanut filmikopioiden kaikki perusansiot ja ajanut ohitsekin. Itse en ole tätä havainnut. Nuorempikin väki voi tarkistaa asian katsomalla Tähtien sodan neljättä ja tuoreinta, digitaalisia keinoja täysin hyödyntävää pläjäystä ja vertaamalla sitä aiempiin, filmille tehtyihin osiin. Tietynlainen aavemainen elottomuus on huono vaihtokauppa jos sen alttarille annetaan kaikki mikä valon maagisille määrityksille perustuva filmimateriaali voi saavuttaa.

Varmaa on toki, että tällainen jakelutapa merkitsee edistystä tuottajien ja levittäjien kassoissa, kun esittäminen on jossain päin maailmaa tapahtuvan napin painalluksen varassa eikä enää perustu kalliiden filmikopioiden rasittavaan rahtaamiseen. Soisin kuitenkin mielelläni että jos elokuvasäätiön johtajat käyttävät tästä aiheesta puheenvuoroja, niissä olisi mukana myös muuta kuin intomieli siitä että kauppaan saadaan potkua keinolla millä hyvänsä.

Ideapulan ajat

Röhrin kerskailu siitä että hän ja hänen kumppaninsa tuovat todellisen elokuvakulttuurin Kajaaniin voi mennä ilmoitusasiana ja sivistymättömyyden merkkinä hänen omaan piikkiinsä, eihän liikemieheltä kai voi odottaakaan muuta kuin omien etujensa ajamista ja oman hännän nostamista varsinkin kun tv-kamerat surisevat. Polttopisteessä on mielestäni jälleen kerran Kajaanin kaupunki, joka tämän tapahtumaketjun on autorisoinut ja suurelta osin rahoittanut – sama Kajaanin kaupunki, jolta ei riittänyt mitään todellista tukea Tapio Nevalaisen pyörittämälle elokuvien esitystoiminnalle ja joka ei ole missään vaiheessa oivaltanut että nimenomaan Kajaanissa on vuosikymmenien ajan ollut ainutlaatuisen todellinen ja monipuolinen esityskulttuuri.

Mikään muu vastaavankokoinen kaupunki tai oikeastaan edes selvästi isompi ei ole säännöllisesti esittänyt kaikkea parasta Suomessa levitettyä elokuvaa, myös vaativimpia ja henkisesti olennaisimpia teoksia. Ja tämä vaihdetaan nyt siihen mekanistiseen peruskrääsään jota kaikki nurkat ovat täynnä – ainakaan minä en ole pystynyt uusien yrittäjien ohjelmistossa näkemään oivalluksen häivääkään.

Ei ylitä julkaisukynnystä

Numeromme sisältää jälleen kerran paljon aineistoa Sodankylän hiljattaisilta elokuvafestivaaleilta. Ne olivat 19. Midnight Sun Film Festivalit, ja samalla ensimmäinen jonka maan laatulehdin Hesari arvioi anniltaan sen verran vaatimattomaksi, että lehden ei kannattanut lähettää paikalle kulttuuritoimittajaa tai edes kesätoimittajaa, jollaiset aiemmin sentään ovat hoitaneet lehden välivuosiksi arvioimat vuosikerrat.

Olen toki jäävi arvioimaan päätöstä objektiivisesti, eikä varmaan merkitystä ole silläkään että jälleen kerran erinäisissä ulkomaisissa julkaisuissa – jotka kooltaan ja merkitykseltään ovat hyvinkin Hesarin tasoa (jos sellainen meidän kulmastamme on edes mahdollista), eli viittaan Italian valtalehtiin – puhuttiin “maailman parhaasta elokuvafestivaalista”. Vuosikerta oli oman makuni mukainen: jos tiedot ovat pinnalliset, merkitys perustuu tietysti siihen namedropping-filosofiaan että Coppola-festivaali on automaattisesti onnistuneempi kuin sellainen jossa päähenkilö on vaikkapa englantilainen veteraani Val Guest. Mutta tällä mielipiteellä ei tietenkään voi olla puolueetonta merkitystä.

Sen sijaan mainitsen yksityiskohdan, joka herättää autenttista mielenkiintoa. Yksi päävieraista tänä vuonna oli italialainen Nanni Moretti, jonka merkitys Euroopan henkisessä keskusteluympäristössä on suorinta jatkoa Fellinin ja Pasolinin avaamille reiteille; hän on heidän perinteenjatkajansa “itsestäänselvyyksien” kiistäjänä ja kriittisenä sieluna sekä haastajana. Ja sitä että Morettin tapainen persoona ei ylitä haastattelukynnystä kehtaan kyllä ihmetellä, erittäin objektiivisin perustein – se paljastaa maassamme yhä päällimmäisenä vallitsevan yksiselitteisen provinsiaalisen mentaliteetin, joka täydentää elokuvalevityksen ällistyttäviä aukkoja (Morettin elokuvista teatterilevityksessä on ollut yksi ainoa, Pojan huone).

Meitä kiinnostavan elämänalueen tärkeä virka on haussa: Yleisradion pääjohtaja. Kriteerejä ja naamoja on esitelty, ja esillä olleet valikoimat ymmärtää kun huomaa mitä kriteeriä ei enää ole olemassa: että kyseinen henkilö tietäisi tai välittäisi ohjelmista. Parempaa ajanmerkkiä saa hakea.

Tilaa Filmihullu > |