4 | 2003 – Pääkirjoitus: Kesäterässä

filmihullu-4-2003-kansi

Filmihullun arkistosta:

4 | 2003

Pääkirjoitus: Kesäterässä

Peter von Bagh

Numeromme sisältää neljän merkittävän elokuvantekijän haastattelut. Näennäisesti he ovat kovin yhteismitaton kokonaisuus: Hollywoodin konkari Irvin Kershner, ranskalainen “totuuselokuvan” tai paljon relevantimmin ylipäätään dokumentin mestari Jean Rouch, kaikkien suomalaisten tuntema oman maan elokuvan perusohjaaja Matti Kassila, ex-Jugoslavian kuuluisin ja rakastetuin uuden polven ohjaaja Emir Kusturica. Heidän tarinansa kietoutui yhdeksi livenä, tai ehkä näin tapahtuu jossain painokkaassa mielessä myös tämän lehden sivuilla, kesäkuussa, kun he olivat Sodankylän elokuvafestivaalien vieraina.

Puhe on ammus

Näitä puheenvuoroja on Filmihullussa julkaistu alusta lähtien. Joskus tuntuu kuin niitä ammuttaisiin tyhjään. Tällöin puhun tietysti ns. “julkisesta sanastamme”. Tekstejä kai arvellaan julkaistavan ikään kuin siksi että pienen lehden sivut saataisiin tämänkin kerran täyteen. Alamme monien tukipilarien mieleenkään ei tulisi istahtaa näihin keskusteluihin – jotka tapahtuvat aina aamukymmeneltä ja kestävät kaksi tuntia – silloinkaan kun he sattuvat olemaan paikkakunnalla. En voi välttää vaikutelmaa, että kysymys on jonkinasteisesta pihlajanmarjafilosofiasta. Helsingissä kun ei varmaan kaupungin olemassaolon aikana ole käynyt yhtä montaa merkittävää elokuvantekijää kuin Sodankylän pienessä kunnassa. Tai ainakaan puhunut käyntinsä aikana yhtä ladatusti.

Perusaggressiivisuuteni valtuuksin sanon kantani tähän. Tiedän että näiden keskustelujen ja puheenvuorojen lukeminen ja tutkiminen on tuonut monelle lukijallemme paljon iloa ja ajattelunaihetta. Uskon että näissä keskusteluissa on sivuttu monenmonia elokuvan peruskysymyksiä ja -haasteita, ja usein osuttukin johonkin hyvin tärkeään, ynnä tietysti niissä on paljastunut henkilökohtaisen luomistyön kannalta keskeisiä, hienosäikeisiä painotuksia.

Yritys puhua ilman lupaa

Väistämättähän tässä on syntynyt törmäys esimerkiksi maan kulttuuritrivian päällimmäisen jakelukanavan eli Helsingin Sanomien kanssa. Tämä tapahtui dramaattisesti viitisen vuotta sitten kun italialainen Gianni Amelio – Kadonneitten lasten ja Lamerican väkevä ja emotionaalinen ohjaaja – oli tentattavana. Keskustelu on jo puolivälissä ja toki totuuden nimissä on sanottava että emme olleet vielä edenneet edes Amelion elokuviin: puhuimme hänen lapsuudestaan, nuoruudestaan ja niiden aikojen vaikutelmista. Tässä vaiheessa salissa istuvan Helsingin Sanomien toimittajan hermot pettivät. Hän huusi minulle että mene helvetissä asiaan ja että Amelion uusimmissa elokuvissa olisi todella paljon asiaa. Mitä en toki kielläkään, näin jälkiviisauden tilassa, mutta silloin sanoin muistaakseni jotain epäkohteliasta (tyyppi ei ole sen jälkeen tervehtinyt, takana on jo viitisen supisuomalaisen ahdistuksen vuotta) sillä helpolla oikeudella jolla kateederilla puhetta johtavalla on, ja jatkoimme keskustelua.

Konflikti olisi jäänyt tällä tapaa ratkaisemattomaksi, ellei seuraavan vuoden Venetsian elokuvafestivaaleilta olisi kuulunut kummia. Gianni Amelio voitti siellä pääpalkinnon kahdesta veljeksestä kertovalla elokuvallaan Kuinka me nauroimmekaan (TV1 5.10) ja kaikkialle maailmalle levinneessä lehdistöpuheenvuorossaan hän kertoi saaneensa idean elokuvaansa pienen pohjoisen elokuvafestivaalin aamukeskustelussa. Eli täsmälleen siinä lapsuutta ja nuoruutta käsittelevässä karvalakkitason psykoanalyyttisessä keskustelussa, jonka Helsingin Sanomien edustaja oli julistamassa lainsuojattomaksi ja tarpeettomaksi.

Valon draama

Toivoisin, etteivät seuraavat rivit vaikuttaisi liikaa mainosteksteiltä, vaikka vaara on väistämättä olemassa, kun yritän selittää miksi lehtemme sivut eivät voi ikinä vastata sitä mikä on olennaista “livenä” noilla Keskiyön Auringon elokuvafestivaaleilla. Itsellenikin tämä asia oli pitkään tietymätön, kunnes uskoin keksineeni yhtälön. Se liittyy valon teemaan.

Kaikki on valoa. Eikä koskaan enemmän kuin elokuvateatterin pimeydessä. Festivaalimme on draama, jonka syvän ja alkuperäisen ajatuksen peilissä on tärkeä perusasia: elämän ja elokuvan, ihmisen sisäisen tuntemuksen ja hänen ulkoisen maailmansa kuvien välinen dialogi. Tämä kokemus, joka on joskus ollut elokuvayleisöjen arkipäivää, on nykyisin yhä hauraampi: vaikka sekä elokuvateattereissa että televisiossa ohjelmaa on yhä enemmän, yleisvaikutelma on yhä monotonisempi, kapeampi sekä yhä laiskemmin fantastisen mielenkiintoista vanhan ja uuden elokuvan vuorovaikutusta ymmärtävä. Tai ylipäätään elokuvan ainutlaatuisuudesta välittävä.

Nimenomaan festivaalimme olemassaolon vuosina tuo perusasia, valo, on tullut uhkavyöhykkeeseen. Elokuvan kauppamiehet, joita aina on ennen kaikkea kiinnostanut voittojen maksimointi, ovat löytäneet viisauden kiven. Elokuvateatterit sellaisinaan joutavat helvetin kuuseen, homma on näet digitalisoitava! Jakelu käy silloin sutjakkaammin kuin koskaan, ja tuote on ikään kuin todistettavasti yhtä korea kuin koskaan. (Tällaisilla argumenteilla komean elokuvamenneisyyden kaupunki, Kajaani, jonne herrat Suominen, Toiviainen, Fränti, Nevalainen perustivat korean ja olennaisen elokuvakerho Mélièsin neljä vuosikymmentä sitten, on tuhoamassa Tapio Nevalaisen huiman työn jossa pienessä kaupungissa pitkien vuosien ajan ainutlaatuisella tavalla nähtiin kaikki olennainen levityksessä ollut elokuva. Ja tämä digitaalisen huuman ja väärien lupauksien vuoksi! Skandaaliksi paisumassa olevaan asiaan jouduttaneen palaamaan.)

Jos kyse olisi vain uusista viihdetuotteista, siitä vaan. Mutta teknologiahuuma, johon nyky-Suomi tietysti tempautuu mukaan kritiikittömästi ja aina ensimmäisten joukossa, pyrkii lakaisemaan pöydän aivan puhtaaksi. “Oikeat” elokuvat ovat ehkä piankin tyrkyllä vain digitalisoituina versioina, näköispainoksina, jotka näyttävät näyttäviltä – ja ovat täysin vailla elämää. Niistä puuttuu elokuvan syvätarkka maailman määritys ja elokuvan valo, ja sen mukana kaikki – kuvasin vuosi sitten millainen eloton floppi on Laulavien sadepisaroiden “restauroitu” digitaalinen versio.

Eli että seuraavat sivut pyrkivät dokumentoimaan edes jotain käsinkosketeltavaa pienestä festivaalista, jolla on missio ja joka on tästä syystä maailmalla kunnioitetumpi kuin Suomessa. Dokumentaatiota viidestä päivästä, jolloin elokuva on muutakin kuin small talkin aihe, jolloin elokuva piirtyy kolmessa esityspaikassa ja 24 tuntia vuorokaudessa dialogissa luontoon ja valoon piirtämään tajunnan ja elämän oikeita kuvia, ei vain simuloituja oletusjälkiä. Festivaalien epäfestivaalimainen tarkoitus on ollut aina että kuka tahansa kävijä voi tavata vieraita suoraan ja ihmisen tasossa. Nämä sivut ovat jatkoa tuolle tavoitteelle.

Tilaa Filmihullu > |