Seuraava teksti on toukokuulta 2008 jolloin tarjosin sitä HS:n kulttuuriosastolle ”vapaan kynän” periaatteella. Ei kelvannut, kulttuuriosaston esimies ei edes vastannut viestiini. Samoihin aikoihin alkoi käydä selväksi että valtalehti oli tehnyt valinnan; opetusministeri Sarkomaan ynnä muiden vastaavien kulttuurinerojen tekstejä siis melkein tyrkytettiin. Historia tulee muistamaan että valtalehti valitsi näin tärkeässä kysymyksessä ylitse yliopisto- ja kulttuuripiirien ja millaisen hallituksen syliin se heittäytyi. Oikein hävettää. Ja nyt siis tuo ”vanha juttu”:
Kun meneillään on ”…merkittävän yliopistomuutos 100 vuoteen” (kuten pääministeri Matti Vanhanen toistelee eri yhteyksissä), tuntuu melkein synnilliseltä puhua jostain niin minimaalisesta kuin elokuvakoulutus. Sellainen asia kuitenkin on jaloissa nyt kun Elokuva ja lavastustaiteen osastoa (ELO) ollaan siirtämässä ns. Huippuyliopiston uumeniin. Osasto on ainoana Taideteollisen korkeakoulussa ilmaissut voimallisesti vakaumuksen että sen henkiset elinehdot ovat suuressa vaarassa, jos se liitetään Teknisen Korkeakoulun, Kauppakorkeakoulun ja TaiKin uuteen kokonaisuuteen.
Monen epäonnisen nimiehdotuksen saattelema ja sisällöltään vielä epämääräisempi ”innovaatioyliopisto” tuli eteemme vähän yli vuosi sitten valmiiksi purtuna asiana jota olivat kehittäneet ties ketkä paitsi asianomaiset. Olivat valtio-opin professori, kauppakorkean professori, Designiumin johtaja jolla on insinöörin koulutus, Opetusministeriön virkamies, jatkossa sitten Elinkeinoelämän keskusliittoa, Outokumpua, F-Securea, Hasan Partnersia. Ainoastaan taiteen tai varsinkaan elokuvan asianomaisilta ei kysytty mitään, mikä yksiselitteisesti määrittää paikkamme suunnitelman potkupalloina.
Koukun olivat nielleet erinäiset ministerit joilla ei voi olla kovin tarkkaa tietoa ja tuntumaa tästä työkentästä mutta sitä suurempi kiihko yksityistää yliopistot ja valjastaa ne talouselämän palvelukseen. Väite siitä että yksityisen rahan taivasperspektiivi ja päätösvallan siirtäminen säätiörakenteen kautta liike elämän ihmisille toisi maahan tieteellisen renessanssin, on ollut terävimmän yliopistoväen suurin naurun kohde. Myös monet maan merkittävimmistä päätoimittajista ovat ilmaisseet ihmetyksensä.
Eikä kukaan, edes järjestelijät, voine ottaa tosissaan absurdia väitettä että tutkimus nousisi tähtiin kun innovaatioyliopisto nostatetaan pystyyn. Kyse on muusta: yliopistojen itsehallinnon murskaamisesta. Pääministeri on todennut tavoitteeksi yliopistojen valjastamisen elinkeinoelämän palvelukseen. Tästä syystä osa yliopistojen reaktiosta koskettaa vain pintaa. Ollaan – todella aiheellisesti – huolissaan siitä, miten paljon ”huippuyliopiston” lavasteeseen ja loistavaan ennakkotapaukseen palaa rahaa, ja kuinka epävakaasti sitä on luvassa yliopistoille. Mutta periaate voi joskus olla yhtä tärkeä kuin raha, ja siksi jopa elokuvan piskuinen olemassaolo Suomen kartalla on kaikkia meitä kansalaisina koskeva asia. Pöydällä on testi: jos tällaisella runnomisella jota suoritetaan vailla mitään tunnetta tai tietoa siitä mikä on oppilaiden ensikäden ymmärrys tilanteestaan ja vakaumus tulevan työnsä perusteista.
Painokkaat vastalauseet eivät tunnu hetkauttavan tapahtumien kulkua. Voinee tiivistää että elleivät kansleri Raivion tai – vain hiljattaisimpia ja HS:ssa julkaistuja ajatellen – professorien Patomäki, Uusikylä ja Uusitalo ankarat näkökohdat aiheuta päätöksentekijöissä mitään vibraatioita, ollaan siirrytty eräänlaiseen henkiseen keskiaikaan. Maan toimintakulttuuri on joka tapauksessa muuttunut kiinnostavasti. Hallitus istuu neljä vuotta, kirjoittaa hallitusohjelman ja se viedään läpi kuin Mooseksen laki. Tekniikan, kaupan ja taideteollisuuden kytkeminen yhteen tähtää yliopistoon joka auttaa elinkeinoelämää ja palvelee siten Suomen taloutta. Elämme kapulakielen aaveaikaa. Keskeltä erottuu lattein eläessäni kuulemani määritys taiteilijoiden tehtävästä ja epälupaavin sekä ylimalkaisin kehitysperspektiivi varmaan koko Suomen kulttuurihistorian aikana.
Olen itse opettanut koulussa viidellä vuosikymmenellä ja luennoinut lisäksi suunnilleen kaikissa muissa taidekouluissa. Tältä tietopohjalta katson loukkaavaksi sen että jättimäistä aihetta on valmisteltu vain ”oikeita” tahoja kuunnellen, sekä pienillä että isoilla tasoilla manipuloivasti ja esimerkiksi elokuvan asioissa ketään kuulematta.
Juuri elokuvan kohdalla skenario on erityisen kohtalokas.
Liikemiehet haaveilivat jo vuoden 1920 tienoilla yksinkertaisista jakelutekniikoista, joilla elokuvat toimitettaisiin maailmanlaajuiseen jakeluun mahdollisimman pienin levityskustannuksin ja tavallaan itse elokuvantekijät – välttämätön paha – ja heidän äänensä ohittaen, kauppaportaan ehdoilla. 80 vuotta myöhemmin uudet tekniikat, keskeisenä digitalisointi, ovat luoneet mahdollisuuden ja houkutuksen levitykseen, jossa elokuvat jaetaan digitaalimuodossa kaikkialle pitkin maailmaa ilman kalliita kopiokustannuksia. Samojen teknisten saavutuksien vuoksi elokuvat liikkuvat myös kodeissa eri tavoin maksettuina ja alati uusista kulmista rahastettuina. Tämä on liiketaloudellisesti loistava perspektiivi. Samalla se on hurja esimerkki siitä mitkä tahot ajavat elokuvaa yhä esineellisemmäksi ilmiöksi. Se että tämän hetken elokuvaopiskelijat ovat ajattelevia ja kypsiä ihmisiä eivät pelkkiä toimintaelokuvan zombeja tai mainoselokuvaan orientoituneita liikemiehen alkuja on monen vuosikymmenen tulos joka jo nyt kietoutuu kotimaisen elokuvan olemassaoloon. Kysymys on heidän olemassaolonsa mielekkyydestä.
Elokuva on hyvin hauras asia, eikä se ole koskaan päässyt vakiintumaan suomalaisessa yhteiskunnassa ns. oikeiden taiteiden tasoon. Voimakkaiden partnerien puristuksessa sen luonne ja sen mahdollisuuksien kirjo voidaan helposti murtaa pysyviä vaurioita aiheuttavalla teholla. Elokuvan jokapäiväisiä ulokkeita ja käyttöliittymiä ovat mainokset, tv palat ja koko meitä ympäröivä audiovisuaalinen massa joka toimii kaupallisen maailman ehdoilla. Ne hoituvat varmasti nekin, ja ilman että kokonaisen taiteen ytimessä oleva koulutapahtuma invalidisoidaan. Meidän tehtävämme on saattaa maailmaan vastuullisia, kutsumuksestaan tietoisia elokuvantekijöitä, ei pelkkiä materiaalintoimittajia. Yksikin askel kohti nyt jo pitkälle kehittynyttä ja orwellilaisesti hallinnoitua kuvatilaa on kauhea virhe.
Elokuvan opetuksen siirtäminen isompiin puitteisiin – jokainen opettaja muuten tietää että näissä asioissa suurta on pieni! – perustellaan mm. tieteellisen tason nostamisella. Koska TaiKin taso tieteellisenä opinahjona ei tosiaankaan ole häävi, eikä elokuvan kohdalla vasitenkaan, painotus voi tuntua olennaiselta. Siitä häipyy kaikki järki kun muistamme pääasian. Yhteenkään elokuvaan ei ole kuvaajaksi tai leikkaajaksi valittu ketään sen perusteella että hänellä on maisterin paperit. Olemme suljetuissa kammioissamme suuruudenhulluja, tai humaltuneita kyseenalaisesta vallastamme, jos nostamme taidekoulun pääkriteeriksi tieteenteon.
Esillä on myös ELO:n kannalta mielekäs henkinen ympäristö eli ns. taideyliopisto, jonka kaksi ilmeistä – ja myönteisen tahtotilansa ilmaissutta – hengenheimolaista olisivat Teatterikorkeakoulu ja elokuvakoulu.
Meille hoetaan myös että esillä ollut taideyliopisto on mahdollisuutena jo sulkeutunut. Tällainen yhteinen katto tarjoaisi verrattomasti otollisemman maaperän kuin ”innovaatioyliopiston” abstrakti kattorakennelma. Yhteiset painopisteet ja taiteelliset haasteet ovat lukuisat ja hedelmälliset. Lupausta vastassa on jääkylmä sanelu. Päättäjät tuntuvat käsittävän itsensä yli ihmisiksi, olivatpa heidän tietonsa hallinnoitavan elämänalueen konkretiasta tai heidän oma koulutuspohjansa kuinka vähäiset hyvänsä.
Näinä viikkoina mitataan syvältä maan kulttuurin tasoa. On syntymässä järkyttävä ja pitkälti peruuttamaton virhesiirto jonka myöhempi korjaaminen on kallista ja ehkä mahdotonta. Pienet asiat ovat nyt isoja.
