3 | 2008 – Pääkirjoitus: Retroa, paremman tulevaisuuden vuoksi

filmihullu-3-2008-kansi

Filmihullun arkistosta:

3 | 2008

Pääkirjoitus: Retroa, paremman tulevaisuuden vuoksi

Peter von Bagh

Numeromme on saanut virityksensä suuresta surusta: Risto Hannula, joka toimi vuosikausia Filmihullun hallituksen puheenjohtajana, kuoli helmikuun lopulla. Joudumme tämän tosiasian kautta väistämättömästi palaamaan menneeseen aikaan ja elokuvakulttuurin merkittävimmän suomalaisen aallon vaiheisiin 1950-luvulta lähtien.

Risto oli monta, ja jopa ystäviensä kannalta ällistyttävän monta asiaa: hän tuli tunnetuksi Ylioppilaslehden suuren kauden kriitikkona, jatkoi kulttuuritoimittajana, kääntäjänä, useiden merkittävin järjestöjen taustahahmona. Yhdistävä tekijä oli että hänen tukemansa asiat olivat ensi alkuun marginaalisia mutta niistä tuli hänen kaltaistensa uhrautuvaisesti työtä paiskivien vaikuttajien kautta keskeisiä: jazz, dekkarit.

Sisäsivuilta voi lukea enemmän Ristosta. Pysähdyn tässä vain aluksi mainitsemaani: että hän oli Filmihullun kannalta korvaamaton tuki. Oletan että kannatusyhdistykset tai “hallitukset” ovat näin pienimuotoisissa kuvioissa yleensä muodollisuuksia ja jäsenyyden vielä enemmän niin. Filmihullua koko sen 40 vuotta miinus muutaman kuukauden seuranneena tiedän kuitenkin että tilanteet voivat olla kiperiä. Filmihullun ensimmäisen vuosikymmenen aikana kaikenlaisia valtaamisesta haaveilevia törppöjä riitti melkein joka kokoukseen.

Lehdestä haluttiin tehdä milloin minkin kuppikunnan tiedotuspläjäys tai mielipidejulkaisu. Virkamiessieluisilla tyypeillä, joita toki on kertynyt elokuvan kentälle joka vuosi enemmän aritmeettisesti nousevassa sarjassa, on tätä hinkua vieläkin: halutaan puuttua sisältöihin joihin asianomaisille ei ole mitään kosketusta. Juuri tällainen toiminta loppui kertakaikkisesti sen jälkeen kun Risto tuli mukaan. Hänellä oli moraalista arvovaltaa samalla tavalla kuin kaimallaan Risto Jarvalla.

Hän kannatti lehdistönvapautta, mukaan lukien Filmihullun sivuilla ilmentynyttä mielipiteiden ilmausta. Voi tuntua oudolta, että korostan tällaista “itsestäänselvyyttä”, mutta eihän se sitä ole, kun muistamme että esimerkiksi elokuva-arkiston surkeat johtajat käyvät ulisemassa opetusministeriössä jokaisesta sivulauseestakin sen sijaan että edes yhden kerran korjaisivat ne asiavirheet joita mahdollisesti teemme. (Uudempi käänne, hiljattaisessa kansainvälisessä elokuva-arkistojen kokouksessa suureksi naurunaiheeksi noussut, oli arkiston johtajien yritys sensuroida minulta FIAFin juhlajulkaisuun pyydettyä kirjoitusta jossa sitä paitsi ei Suomen elokuva-arkistoa mainita sanallakaan. Siinä taisi osulanhoitaja Lukkarilalla mennä Oulun ja Pariisin toimintakulttuurit sekaisin.)

En usko että Risto allekirjoitti kaiken mitä Filmihullussa lainehtii, mutta oletan hänen sympatiseeranneen eräänlaista vilpitöntä yritystä pitää pystyssä edes jotain vanhanaikaisen, elokuvan ehdoilla syntyneen elokuvakulttuurin perusteista. Riston kaltaiset ihmiset olivat parillekin heitä seuraavalle sukupolvelle tärkein inspiraatio elämässä. Se mitä esimerkiksi Risto, Ywe Jalander ja Matti Salo tekivät vapaaehtoistyönä elokuva-arkistossa oli fantastista – ja ilmaisevasti nykymenon kannalta yhtä käsittämätöntä kuin pelargonia syntymästään sokealle. Kai meidän olisi yritettävä niellä se tila jossa elokuvasta välittäminen on eräänlainen rikos – elokuvakulttuurin piirissä työskentelevien silmissä ja käytännöissä.

Elokuva-arkistoon saattoi ennen mennä ilman että taksamittarit surahtavat käyntiin heti ulko-ovella. Surullista tässä on lisäksi sekin että jos elokuvatutkimus olisi lähtenyt liikkeelle Riston sukupolven tiedoista ja intomielestä – yliopistojen äärikonservatiivinen asenne esti sen -, tuo tutkimus voisi olla vielä nytkin elävää ja olennaisiin asioihin orientoituvaa. Mitä se on nyt, on sanoinkuvaamatonta, ja sitä samaa voi sanoa sen hyvin apurahoin katetusta neljännesvuosisadan kestäneestä historiasta. Ei yhtään julkaisua tai edes artikkelia josta kukaan ulkopuolinen, tai edes tuon kvasitieteellisyyden ulkopuolinen elokuva-alan ihminen, tietäisi mitään tai josta olisi jäänyt maailmaan edes pieni pläsi.

On luonnollista kutoa tämän numeron kokonaisuuteen elokuvakerhojen aihe. Kysymys on kiistattomasti hiukan symbolinen, sillä käytännössä kerhot ovat vain varjo siitä mitä 1960- ja 1970-luvuilla oli. Selvää on kuitenkin että jokainen kerho lisää tuntumaa pääasiaan, ja se taas liittyy tarpeeseen nähdä edes jossain myös vanhempaa elokuvaa valkokankaalla. Elokuvateatterit keskittyvät nykyisin vain uutuuksiin ja ovat niidenkin kanssa pulassa, kun vielä uudempi menestys sysää edellisen elokuvan etuajassa teatterista – ja nykyisin siis ikuisiksi ajoiksi, koska uusintoja ei enää tunneta.

Elokuva-arkisto voisi tässä asiassa olla tärkeä positiivinen voima, mutta sen orientaatio on edennyt aivan toisiin suuntiin. Ironista on että sikäläiset puuhastelijat eivät ymmärrä jääkylmän kopiopanttauksensa tärähtävän erityisen lujaa erityisesti omaan nilkkaan. Kun he esimerkiksi Helsingissä kieltäytyvät yhteistyöstä jonkun elokuvakerhon kanssa, tai esittävät naurettavia argumentteja sille ettei Aki Kaurismäki voi esittää Eerikinkadulla elokuisessa ulkoilmaesityksessä jotain kopiota, tällaiset pienet episodit luovat yhdessä tilanteen jossa kasvualusta, siis esimerkiksi arkiston oman katsojakunnan muodostuminen, häiriintyy.

Mikä näkyy siinä että tulot täytyy ikään kuin kaupallisin keinoin laskelmoida “varmoin” sarjoin, eli näyttämällä Tarkovskia tai Woody Allenia seitsemännen kerran ja kehitellä rutinaa siitä että tulosvastuullisuuden vuoksi sitä tai tuota elokuvahistoriallisesti tärkeää sarjaa ei voi meillä esittää. Tällaisessa saumakohdassa kannattaisi miettiä entisen, nyt pitkälle puretun, elokuvakulttuurin viisauksia. Silloin pyrittiin luomaan elokuvan yleissivistystä, ja tuloksena elokuva-arkiston salit täyttyivät silloinkin kun esillä oli joku hyvin harvinainen elokuva. Tukeeko esimerkiksi arkiston julkaisusarja tätä? Käykö omasta henkilökunnasta edes kymmentä prosenttia ikinä arkiston esityksissä? Ennen kävivät kaikki. Tällaiset yksityiskohdat kertovat paljon siitä mikä on elävän kulttuurilaitoksen ja viraston välinen ero.

Jos elokuvakulttuurimme vuotaa, se ei ole ainakaan Risto Hannulan ja hänen sukupolvensa vika. He asettivat todellisia kysymyksiä ja loivat lähtökohdat jotka sittemmin on petetty, moniaalla. Onko televisio seurannut johtolankaa että se voisi olla maan suurin elokuvakerho? Onko olemassa elokuvaa käsittelevää koulukirjaa joka lisäisi edes pykälä verran tietoa ja vähentäisi mahdollisuutta että joku nuori ihminen ei tiedä – kohtalokkain seurauksin – mikä on todellisuuden ja kuvan välinen ero? Ja niin edelleen, tulemana sellainen paradoksi että olemme runsautemme keskellä pääasioissa täsmälleen yhtä nollilla kuin suomalainen elokuvakulttuuri 1950-luvulla jolloin systemaattinen työ sen hyväksi alkoi todenteolla.

Tilaa Filmihullu > |