3 | 2007 – Pääkirjoitus: Väinö – rautaa vai paperitiikeri

filmihullu-3-2007-kansi

Filmihullun arkistosta:

3 | 2007

Pääkirjoitus: Väinö – rautaa vai paperitiikeri

Peter von Bagh

Filmihullua pidempään tihruillut lukija saattaa nyt siristää silmiään: erikoisnumero jonka teemana on John Wayne – taasko?

Jotain sellaista on kiistatta tehtykin, ja vanhempana virkailijana myönnän olleeni huolestunut aihepiirin aficiendojen aktiivisuudesta. Saadaanko aikaiseksi mitään uutta mainitsemisen arvoista näkökulmaa? Miksi taas pyöritään siviili-ihmisenä ja kansalaisena eräänlaiseksi kauhukuvaksi muodostuneen tähden ympärillä, olivatpa hänen taitonsa millaiset hyvänsä.

Samalla kun keskityn odottamaan missä määrin laveasydäminen lukijakuntamme arvioi kirjoittajien onnistuneen hälventämään epäilyksiä (kuten itse uskon), kirjaan muutamia selkeitä perusteita teeman uudelleenlämmitykselle.

John Wayne oli ja on täydellinen esimerkki Denis Diderotin klassisen opuksen otsakkeesta: Näyttelijän paradoksi. En siteeraa tässä enää n:ttä kertaa Jean-Luc Godardin klassista lausetta siitä mitä tapahtuu John Fordin Etsijöiden lopuilla kun ohjaaja uskomattomalla dramaturgisella tajullaan naulaa tietopiiriimme Waynen paradoksin (pimeä yksityishenkilö, herkkä näyttelijä) kuin Mooseksen lain. Kuinka mies, jonka sielu on pimeä, näkee yhtäkkisen valon. Kuinka epätodennäköinen ratkaisu johtaa välähdyksenomaisesti totuuden hetkeen jota kansakunta on siitä lähtien mutustellut siinä uskossa, että olisi rasismin ynnä muun murheen autiomaasta päässyt jotenkin kuiville.

Ajankohtaistan diskursion toteamalla, että Wayne olisi täydellinen Bush II:n aikakauden vaikuttaja, ja että sama mies näytteli mm. elokuvissa He antoivat kaikkensa, Punainen virta, Vaitelias mies, Rio Bravo ja Mies joka ampui Liberty Valancen. Sen parempaa elokuvanäyttelemistä emme tunne, yhä hyvää ehkä kyllä.

Ja se näytteleminen tunnetaan yhä. Toisin kuin Clark Gable tai edes Cary Grant ja Gary Cooper (Waynen lähin vastine, koska molemmat muistetaan erittäin monipuolisen uran keskeltä “lännenmiehinä”), Waynen tuntee yhä jokaikinen tämän hetken koululainenkin. Muut ovat unohtumaan päin, tai ovat traagisesti unohtuneet (minkä mukana paljon ihmisen parasta perintöä on kadonnut), mutta “Väinö” – kuten ainakin Helsingin koululaiset puhuttelevat Wayneä – tiedetään.

Minulla oli hiljattain tilaisuus viettää ilta Ben Gazzaran – John Cassavetesin suuren näyttelijän – kanssa. Olin kiinnostunut siitä, miten hän suhtautui Hollywoodin perustähtiin, onhan unelmakaupungin tähtien ja uudempien aikojen näyttelijöiden peruseroista väännetty isoa juttua. Gazzara oli puhtaasti ihailevalla kannalla ja muisti James Stewartin (Erään murhan anatomia) ihailtavan lojaalina ja innostavana työtoverina joka sitä paitsi teki rooliin keskittymistä edistäviä etsiviä esitöitä enemmän kuin kukaan muu siinä elokuvassa. Gazzara oli niin ikään samaa mieltä kuin Lee Strasberg, Actors Studion keskeinen kouluttaja, joka on useassa yhteydessä esittänyt esim. Gary Cooperin olevan eräänlainen “metodinäyttelijöiden” esi-isä ja sitä paitsi uuden vaiheen oivallukset seuraajiaan pidemmälle hallitseva lahjakkuus. Olin jo kirjoittamassa “luonnonlahjakkuus”, mutta hillitsin: klassisen koulun “suurten”, heidän joukossaan Waynen, käsissä oli hyvin mutkikas yhtälö (jonka olemme pöljyyksissämme lyhentäneet tarkoittamaan sitä että he ikään kuin “esittivät itseään”). Se edellytti heiltä paljon jokapäiväistä työtä ja erittäin tarkkaa tilannetajua sekä hienosäädön kykyä. Rutiinimainen suhtautuminen olisi kostautunut heti.

Mainittakoon ohimennen Gazzaran kurssitoverit teatteriopintojen vaiheesta: James Dean, Steve McQueen, Paul Newman. Ei hassumpaa.

Kultakauden Hollywoodin kuningasnäyttelijöistä on olemassa kiintoisasti pääteesinsä esittävä kirja, Luc Moulletin Politique des acteurs eli synteesi jossa merkitsevät tähdet julistetaan yhtä tärkeiksi auteur-ajatuksen dynamoiksi kuin ohjaajat. Cooper, Stewart, Wayne ja Grant – Moulletin käsittelemät tähdet – luovat elokuvien käsialan, tyylin ja tematiikan ja ovat teoksiensa vastuullisia tekijöitä.

Tätä väitettä sopii itse kunkin puntaroida aivan vakavissaan.

Yhtä lailla voimme mietiskellä kukin itseksemme sitä, mitkä syyt ovat nostaneet Waynen – kuten toisaalta aivan erilaista amerikkalaista mentaliteettia ruumiillistavan Humphrey Bogartin – ikivihreäksi samalla kun jonkin Gary Cooperin, todella suurenmoisen tähden, maine on hiljakseen laskenut. Waynen kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että hän on kassamenestyksien all time -listauksissa ykkönen, ja että sekä fanit että vähemmän fanit tahot ostavat sokeasti sekä hänen “klassikoitaan” (joita alussa mainitsin muutaman tärkeimmästä päästä) että bulkkitavaraa. Kaikki tuntuu toimivan, ja mikä vain kelpaa, ja tutkielma siitä miten Waynen “Gesamtkunstwerk” leviää yhä uusilla tekniikoilla (dvd nyt, jotain muuta huomenna) olisi tyhjentävä yhteenveto siitä miten huimaksi viuhkaksi “toistettavissa olevan taideteoksen” erilaiset olomuodot voivat levittäytyä ja kuinka loputon niiden inspiroima myyntitapahtuma onkaan.

Näyttelijän paradoksi saa Waynen persoonassa yhä uusia vivahteita. Jo alkuperäinen oli kuin 1900-luvun salaisuus, johdanto siihen kuinka kuvat ottivat yliotteen “todellisuudesta”. John Wayne, joka ei taistellut päivääkään asevoimissa, tuli hahmona kasvamaan eräänlaiseksi toisen maailmansodan G.I.:n, rivisotilaan, symboliksi, todellisia sodan käyneitä miehiä ylitodellisuutensa kautta konkreettisemmaksi sotijaksi ja lopulta veteraaniksi, jonka “sotaisan saavutuksen” ristikuva seurasi häntä muidenkin lajityyppien rooleihin. Sitä Iwo Jima -elokuvan (1949) hetkeä, jolloin Waynen esittämä kersantti Stryker kuolee, on usein kuvattu henkeäsalpaavaksi: näin varhain Wayne oli saavuttanut aseman jossa hänen, ja juuri hänen, kohtalonsa alkoi liikutella kokonaisen kansakunnan sielunelämää.

“Ylitodellisuuden” alla oli yksiselitteinen valhekuva jonka kanssa kamppailemme sen erilaisissa olomuodoissa yhä vielä, joka päivä, nyt pääasialliseksi henkiseksi otteluvastustajaksemme muodostuneen television ja sen kuvavyöryn kanssa. Jo tässä nimenomaisessa suhteessa John Wayne on aiheena paljon enemmän kuin pelkkä näyttelijä, hyvä tai huono, ammattilainen tai yksityishenkilö, voi sinänsä olla.

Enemmän, ja itse asia, sisäsivuilla.

Tilaa Filmihullu > |