Helsingin Sanomat teki hyvän teon, kartoitti levottomuutta herättävän läheiset yhteydet televisiolehtien ja tuottajien välillä. Hienoa kun moraaliset kysymykset rohjetaan tuoda esille, eiväthän ne ole muodikkaita.
On kuitenkin olemassa piskuinen mahdollisuus, että HS:n juttu on tekopyhä. Siitä näet on kyse, ellei lehti seuraavaksi valjasta tutkivia journalistejaan tutkimaan kytköksiä HS:n elokuvapolitiikan ja toisaalta Sanoma Oy:n omistaman Finnkinon välillä. Tilannehan on niin lähellä monopolia kuin olla ja voi, ja sikäli kovin mielenkiintoinen. Sen luulisi kiinnostavan lehden valppaita toimittajiakin: hehän ovat tunnettuja objektiivisuudestaan ja voivat varmasti esittää vastaväitteitä hölötyksillemme. Jos näet taas kerran vaikka epäilemme, että meneillään on elokuvakulttuurin täysi alasajo…
On esimerkiksi viitattu hankkeisiin, että Suomi alati johtavasta teknologia-asemastaan ylpeänä voisi olla ensimmäinen maa, jossa isolla vetäisyllä siirrytään kokonaan digiaikaan. Kokonaan!
Filmiprojektorit hankeen! Henkiset edellytykset tähän on luotu viimeisten kymmenen vuoden aikana jo muuten: ohjelmisto on pelkkää mainstreamia ja kävelee ohi melkein kaikesta, mikä maailmalla on kiinnostavinta. Siitä ei voi puhua samana päivänä kuin vaikkapa vielä cinefiilisen Helsingin 1980-luvun monitasoisesta ja -kansallisesta ohjelmistosta.
Kampanja Yleä vastaan
Ja totta Mooses! Kyllähän Sanoma Oy aika itsekeskeinen yrittäjä on. Hiljattain tehtiin tähän asti väkivaltaisimmat yritykset musertaa yksi henkisen elämämme tärkeimmistä linnakkeista eli Yleisradio. Ei ihan alkuperäisen Päivälehden henkeä siinä!
Ministeri Lindénin tolkuton ja tökerö toiminta paljastui aivan suoraan Sanoman johtavien tahojen suunnittelemaksi. Siinä hötäkässä naurettaviksi tulivat niin eduskunta kuin Yleisradion elimet. Jälkimmäisten edeltävä urotekohan oli korvata Nokian miehellä YLEn vahvaksi ja sinnikkääksi puolustajaksi kasvanut Mikael Jungner. Äärinolo oli se hetki, kun suorassa televisio-ohjelmassa Eero Heinäluoma näytti paperia, jossa Sanomien jo entuudestaan hyvin koulutettuja toimittajia ohjeistettiin – HS:n tulevan päätoimittajan ura alkoi katastrofaalisesti väistelyllä ja kiistämättömän seikan vierestä puhumisella. Noloa? Varmaan, mutta seikat, joita ei kommentoida HS:ssa, eivät eksisteeraa valtakunnassa.
Miksi näin raju YLEn vastainen toiminta, toimijana ”puolueeton” sanomalehti? Näillä sivuilla on aiemminkin veikkailtu seuraavaa: Sanoman piirissä ei rauhoituta, ennen kuin yhtiöllä on myös sähköisten medioiden johtoasema maassa, Berlusconin esimerkin mukaisesti. Ikävä kyllä heidän oma luomuksensa Neloskanava ei ole kasvanut markkinajohtajaksi tai laadulliseksi saavuttajaksi. Ilmankos esiintyy peniskateutta YLEn suuntaan. Ja ilmankos tuli kiusaus käyttää karskeja keinoja.
Sanoisinko, että en vaihtaisi tarjousta siihen mitä YLE on. Sanoma Oy on ehdoitta erinäisten instituutioiden takana ja siten kunnianhimoinen kulttuurin tekijätaho: Kiasma, Kansallisooppera, Aalto-yliopisto, Finnkinossa tihentyvä popcornin ja elokuvan yhteistarjous. Ja, marginaalisemmin, jostain syystä Mannerheim-elokuva, jolle lehdessä trokataan oscareita jo ennen kuin se tehty. Mutta tapaus onkin merkillisempi kuin melkein mikään muistamani. Elokuvan erityistä arvoa tuotiin esille puolustusministeriön uudenvuoden vastaanotolla. Ja on kehittynyt aivan erityinen arvostelun laji, etukäteisarvostelu: nyt jo tiedetään, että elokuva on mestariteos. Suomen kuvalehdenpäätoimittaja esimerkiksi kirjoittaa:
”Päätekijä on isänmaallinen huippuohjaaja Renny Harlin, jonka Hollywood-elokuvat ovat herättäneet vaihtelevia kommentteja. Silti kukaan ei epäile hänen korkeaa ammattitaitoaan ja suomalaiselle ainoalaatuista, maailmanlaajaa verkostoaan elokuvan maailmassa. Harlin on koonnut huipputiimin, joka oli juuri aloittamassa työtään, kun tärkeä rahoittaja vetäytyi.”
Minkä perään päätoimittaja ehdottaa kansalaiskeräystä (”kuten Sibelius-monumenttia rakennettaessa”) siksi, että elokuva on ”kansallisesti tärkeä ja historiallisesti kiinnostava, myös tulevaa Suomi-brändiä”. Saamme sisäpiiritietoa Ollilan työryhmän aivotyöstä! Ja tämä vielä on olennaista: ”Elokuvan tekemiselle on juuri nyt poikkeuksellinen tilaisuus, joka ei toistu: elossa olevat silminnäkijät, veteraanit ja elokuvan huippuosaajat Suomesta tekevät kansallisesta sankarista profiilia. Pienemmissäkin asioissa on otettu riskejä.”
Näin maan silmäätekevät. Tähän on tultu.
Ystävät jotka olivat itse hyvyys
Edellisen perusteella lienee päivänselvää, että nyt on huonoin mahdollinen hetki menettää ystäviä – niitä ihmisiä, jotka ovat vastanneet elokuvakulttuurin oivalluksista ja paljosta sellaisesta, minkä vuoksi monet asiat eroavat nykytilanteesta kuin päivä yöstä.
Timo Linnasalo ja Lauri Timonen kirjoittavat heistä sisäsivuilla, minä aloitan parilla sanalla.
Matti Kuortti eli Rekku – moni ei muuta nimeä tunnekaan – kuului Paul Jyrälän ja Tuomo Kattilakosken rinnalla elokuvaäänen uranuurtajiin. Haasteena oli luoda moderni, kaikilla säikeillä elokuvan kokonaisuutta rakentava ääni ilmaisu suomalaiseen elokuvaan. He onnistuivat loistavasti ja tavalla, jonka perusajatus on lävistänyt koko kentän: astuttiin kirjaimellisesti uuteen aikakauteen. Teknologian kehitys oli antanut edellytykset, mutta sitä täydentämään tarvittiin monipuolisesti sivistyneitä ja elokuvaa syvällisesti tuntevia ja rakastavia persoonallisuuksia – ja persoonallisuuksiahan he nimenomaan olivat, sitä enemmän mitä itsepintaisemmin he taiteilijoina pitivät oman osuutensa taustassa.
Rekun poismenon myötä Risto Jarvan ympärillä työskennellyt ydinjoukko hupeni jälleen. Jarva puolestaan oli varmasti paitsi ystävä myös elinikäinen esikuva. Hän oli kokonainen elokuvaihminen: hänen vastuualueensa ei ollut vain omien elokuvien tekeminen vaan kollegoista ja koko alasta välittäminen. Sitä perintöä Jäniksen vuoden äänittäjä – aina tuota kaunista elokuvaa katsoessani ajattelen ihmisiä sen takana, Rekkua, Antti Peippoa… – on vienyt eteenpäin. Vastuutehtävät ovat olleet monet, ja Rekku antoi niihin aikaansa ja inhimillistä läsnäoloa itseään säästämättä.
Timo Aarniala, Timppa, opiskeli hänkin elokuvaa, mutta hänen toimintansa skaala käsitti enimmäkseen muuta: sarjakuvia, levykansia, konserttien ja vastaavien visualisointia, kirjoa jota kukaan muu ei olisi voinut tähän maahan tehdä. Kaiken ytimessä oli fantastinen yleissivistys ja suuri lukeneisuus: hän oli viimeiseen asti ”kuvan vuosisadan” ihminen, mutta täsmälleen päinvastaisesti kuin yleensä – ei siis ”pinnallinen”, vaan kuvien kautta aikakautensa syviä sisältöjä aistinut taiteilija.
Onneksi hänen rakkautensa elokuvaan jätti niin ikään elinikäisen kaaren. Kun hän sai Sodankylän palkinnon, perusteluissa sanottiin: ”Tänään olemme halunneet osoittaa kunniaa miehelle, jollaisten ansiosta Suomessa palaa vielä elävien elokuvaesityksien tuli.” Tappajahai 3-D Tikkurilan uimahallissa, Mooses double bill (De Millen Kymmenen käskyä ja Aki Kaurismäen Leningrad Cowboys Meet Moses) Senaatintorilla, Sodankylän elokuvajuna – siinä vain muutamia muistumia. Kuten myös, haikeasti, erinäiset Filmihullun kannet ja piirrokset, joissa hänen piirtävä kätensä luotaa elokuvan olemusta jossain hyvin syvissä, alitajuisissa kerroksissa.
Eivät tällaiset menetykset ole kohtuullisia.
