2 | 2010 – Kotimaisen elokuvan uusi, vedenalainen melodia

filmihullu-2-2010-kansi

Filmihullun arkistosta:

2 | 2010

Kotimaisen elokuvan uusi, vedenalainen melodia

Hannu Waarala

“- katsojan osa on hankala koska hän edustaa molempia maailmoja”
– Harry Salmenniemi: Texas, sakset

Vuosien kuluttua, melkein aavemaisella tavalla, joidenkin jo edesmenneiksi luultujen kotimaisten elokuvien positiiviset arvot nousevat yllättävällä tavalla katsojan havaintopiiriin. Niin kuin Truffautasian ilmaisi, on helpompi löytää aina elokuvan heikkoudet kuin sen implisiittiset ansiot.

Tämä koskee monia unohdettuja, flopeiksikin kutsuttuja kotimaisia elokuvia (juuri niitä, joita sanomalehtien tv-palstanikkarit ymmärtämättöminä pelkästään haukkuvat), kun ne putkahtavat esille unohduksesta Yle Teeman kulttuurihistoriallisesti esimerkillisessä ohjelmistossa. Nostalgia voi olla tällöin moraalisesti kaunista ja jopa puhdistavaa.

Veli-Matti Saikkonen: Takiaispallo. [KAVA]
Veli-Matti Saikkonen: Takiaispallo. [KAVA]

Esimerkkinä Asko Tolosen esikoiselokuvan Kesän maun (1975) vaatimaton kevyt impressionismi (edesmenneen näyttelijättären Virpi Uimosenherkkä ja hieno pääroolisuoritus), Timo Bergholminkoristelemattoman tyttökotikuvauksen Punahilkan (1968) rehellisen raastava sosiaalinen todistusvoima (Kristiina Halkolan hienoimpia elokuvarooleja).

Tai vaikkapa Veli-Matti Saikkosen Takiaispallon(1970) – käsikirjoitus kirjailija Kerttu-Kaarina Suosalmen – oivallinen, työläisyhteisöön sijoittuva “sosiaalidemokraattis-strindbergiläisen” perhehelvetin määrittely. Perheen tyttärenä ihastuttaa Terhi Panula ja poikaystävänä nähdään Kirka, joka tanssilavakohtauksessa loihtii värisyttävän estraditulkintansa nuoruuden kiihkeistä vaistoista, muusikkoina mm. Eero Koivistoinen ja Pekka “Pökerö” Pöyry.

Takiaispallon herättämät mielikuvat suomalaisuudesta, tuon ajan moraalista ja ajan hengestä, piirtyvät nyt elävästi katsojan kohmeesta heräävään tajuntaan kuvana Suomesta, jonka taustalla elää kummitusmaisesti oma ristiriitainen psykohistoriansa.

Sosiaalisen elämän ristiriitojen havainnointi oli luonnollinen lähtökohta kotimaisessa elokuvassa 60- ja 70-luvuilla paljon suuremmassa määrin kuin nyt. Keskiluokkaistumisen ja hyvinvoinnin myötä ihmissuhteiden trivialiteetit ovat nousseet entistä enemmän nykyelokuvan ja tv-elokuvan – esimerkkinä Kotikatsomon loputtomat ja lahjattomat ihmissuhdejauhamiset – emotionaaliseen keskiöön.

Nykyelokuvassa on selvästi enemmän hälyä kuin hiljaisuutta, ulkoista spontaanisuutta enemmän koirakokeiden kuin inhimillisyyden merkityksessä.

Salmenperän intentiot

Mutta siitäkin voi olla toisaalta varma, että ainakin muutaman uuden kotimaisen elokuvan elinkaari tulee synnyttämään muistijälkiä suomalaiseen elokuvahistoriaan ja joidenkin myöhempien aikojen katsojien tajuntaan. Niihin liittyviä kriittisiä kommentteja tässä kuitenkaan unohtamatta.

Sir Alfred Hitchcockin lanseeraama ajatus siitä, että juoni olisi vain veruke päästä käsiksi tarinan pinnanalaisempiin ja syvempiin yhteyksiin, tuntuu hyvin tärkeältä ja relevantilta lähtökohdalta tarkastella esimerkiksi Aleksi Salmenperän Pahan perheen sisäisiä ja ulkoisia jännitteitä.

Tämä teema on tärkeä koko suomalaisen elokuvan kannalta siksi, että kestolliset ja rytmilliset ongelmat ovat enemmän kuin tyypillisiä kotimaisissa nykyelokuvissa. Ilman rytmiä ja sitä kannattelevaa muotoa ei oikeastaan ole elokuvaa.

Näkymättömän tekeminen näkyväksi ellipsin keinoin vaatii suuressa määrin juonen eräänlaista sisäistä relativisointia. Salmenperän tyylissä aistii hänen luottamuksensa kuvan kestoihin, sisäsyntyiseen kuvan dramaturgiaan, mutta toisaalta sitä syö jossain määrin juonen/tarinan eksplisiittinen keinotekoisuus, ns. kekseliäisyyden pakkomielle.

Toisin sanoen elokuvan pitäisi olla muka tavallista elämää nokkelampaa, mikä ei välttämättä merkitse samaa kuin Hitchin kakkuviipaleteesi elokuvasta elämänä, josta tylsät kohdat on leikattu pois.

Aleksi Salmenperä: Paha perhe.  [Malla Hukkanen 2009, Sputnik / Sandrew Metronome]
Aleksi Salmenperä: Paha perhe.
[Malla Hukkanen 2009, Sputnik / Sandrew Metronome]

Se tiedetään, että Salmenperällä on taipumus elokuvantekijänä turhankin usein sortua sokeeraaviin juonikuvioihin, ehkä kuviteltujen katsojien houkuttelemiseksi. Toisaalta hän on kuitenkin uusista ohjaajista se tekijä, jolla on uskallusta jopa hyvin pitkiin kuviin ja harvinaislaatuisen autenttisiin otoksiin, kuten näemme muutamista Pahan perheen hienoista henkilötutkielmista.

Tämä kaksijakoisuus sisältää selvän ristiriidan kuvakerronnan harkitun kontemplatiivisuuden/ pitkäkestoisuuden ja juonikuvion raflaavuuden välillä. Aiheen raflaavuus (vaikkapa miesprostituutio, sisarusten välinen kuviteltu insesti hieman “päälleliimattuna”) ei koskaan saisi synnyttää epäilyä asioiden välisistä todellisista suhteista; toisin sanoen tyylin ensisijaisuudesta suhteessa valittuun aiheeseen.

Salmenperän elokuvassa on pitkäkestoisia kuvia, joissa on poikkeuksellista rohkeutta kuvata näyttelijää ikään kuin “sisältäpäin”, eksistoivana ja tilanteen emotionaalista sisäistä kestoa vaalivana olentona.

Ja tältä osin Salmenperän intiimit henkilökuvat vievät suomalaisen elokuvan elokuvanäyttelemistä eteenpäin. Esimerkiksi Ville Virtanen hyvin toimeentulevana perheenisänä ja tuomarina tekee nyt yhden parhaita, ellei parhaimman roolinsa kautta aikojen. Virtasen tulkinnassa on harvinaista unenomaista varmuutta. Jossain kohtaa Virtanen tulee kuvaan mukaan kuin buñuelilaisen näkymättömän käden ohjaamana.

Pihla Viitalassa perheen mustana lampaana, Köpiksen yöhön kadonneen äidin tyttärenä ja inkarnaationa, on jotakin poikkeuksellisen herkkää ja kapinallista, näennäistä välinpitämättömyyttä ja haavoittuvaa rohkeutta, mikä on aina hyvän näyttelijän tunnusmerkki. Viitala on reagoinnin suhteen, murjotuksen ja avoimuuden esittämisen dialektiikassa, pikkuporvarillisen keinotekoisuuden seismografina, eräällä tavalla haavoittuneena olentona todellisuuden luomassa tylyssä ansassa.

Viitalassa on tätä oikealle näyttelijälle ominaista salaista psyykkistä energiaa heittäytyä vaikeisiin tilanteisiin ja psykologisiin ristiriitoihin ilman turvaverkkoa. Lauri Tilkanen perheen poikana oli hyvä jo Zaida Bergrothin Skavabölen poikien epävarmana nuorukaisena. Nyt etsivän ja hämmentyneen nuoren miehen rooli on tästäkin vielä syventynyt.

Kohti pienimuotoista elokuvaa

Tuottaja Markus Selin totesi taannoin jossain yhteydessä, että elokuvasäätiön tukipolitiikka suosii liikaa nuoria naisohjaajia, joiden elokuvien aiheissa ei ole riittävästi kaupallista potentiaalia. Suuri yleisö ei jostain syystä löydä näitä elokuvia.

Kuitenkin taiteelliselta kannalta Zaida Bergrothin Skavabölen pojat ja viimeksi Saara CantellinKohtaamisia – unohtamatta Aleksi Salmenperän ja Jörn Donnerin elokuvia taikka Mika Kaurismäen cassavetes-capralaista Kolmea viisasta miestä – edustavat kotimaisen elokuvatuotannon tuoreinta, intiimeintä ja elinvoimaisinta linjaa.

Jos tarinankerrontaa ohjaa intiimiys ja sensibiliteetti, on se aina enemmän kuin modernin juonen ja siinä tapahtuvan juonittelun synnyttämä ulkoinen dramatiikka. Tämän on John Cassavetes meille opettanut.

Jörn Donnerin Kuulustelu oli Jussi-ehdokkaana viime vuoden parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi. Mielestäni se tarinan henkisiltä mitoilta olisi tuon nimityksen ansainnutkin paremmin kuin Klaus Härön sinänsä minimalismiltaan oiva, mutta ulottuvuuksiltaan paljon suppeampi (teeveemäinen) Postia pappi Jaakobille.

Kuulustelu on myös oivallinen esimerkki siitä, miten pienen budjetin elokuva voi kasvaa sisällöltään suureksi. Donnerin “comeback” kertoo desanttina ja vakoilijana toimineesta kommunistista Kerttu Nuortevasta (1912-63) ja hänen kuulusteluistaan valtiollisessa poliisissa vuosina 1942-43.

Neuvostovakoojattaren tragikoominen tarina on todella ihmeellinen, täynnä traagisia käänteitä ja kohtalon ironiaa. Minna Haapkylä pääroolissa kuittasi ansaitusti tästä suorituksestaan naispääosa-Jussin.

Donnerin elokuva elää voimakkaissa lähikuvissa ja näyttelijöiden pienissä ilmaisevissa reaktioissa. Kamera on todistajana, ikään kuin tarinan kuuntelija. Silti lähestymistapa on hyvin elokuvallinen, bergmanilainen, kamarielokuvamainen, näyttelijöiden työhön keskitetty draama.

Donnerin lähestymistapa on inhimillinen ja humaani, ihmisen kokoinen. Elokuvan teema on “puškinilainen ajatus”. Jos pettää sinut elämä -teema leikkaa läpi historiallisten tapahtumien. Tai pikemminkin: jos pettää sinut aate, kommunismi. Elokuvassa vilahtaa myös ironisoitu Arvo “Poika” Tuomisen hahmo, Pertti Sveholmin esittämänä.

Elokuva tapahtuu sisätiloissa, kuulustelukammiossa ja vankisellissä, ja lisänä on vain muutama viitteellinen ulkokuva. Mukana ei ole yhtään turhaa otosta, ei tarpeettomia sivujuonia. Kaikki on keskitettyä ja taloudellista, kuin ranskalaisella mestarilla Jean-Pierre Melvillellä konsanaan.

Likinäköisyydestä selvänäköisyyteen

Pienimuotoisen ja harkitun vastapoolina on sitten se suomalaisen elokuvan toinen linja, jota edustaa Timo Koivusalon Täällä Pohjantähden alla. Se on spektaakkeli, jossa joukkokohtaukset ovat kaikkein eniten retuperällä. Silloin kun Koivusalo malttaa taipumuksensa hysteerisiin lähikuviin, syntyy jopa kaunista ja pakotonta jälkeä. Erityisesti Akselin ja Elinan romanssin kuvauksessa.

Timo Koivusalo: Täällä Pohjantähden alla.  [Artista Filmi Oy]
Timo Koivusalo: Täällä Pohjantähden alla.
[Artista Filmi Oy]

Jos Timo Koivusalon versio – samalla tavalla yksiulotteisesti toimiva kuin Edvin Laineensuurtuotanto – yhdistää hovimäkeläisen estetiikan (Carl Mestertonin suosittu tv-sarja) ja sosialistisen realismin, on Donnerin elokuva moderni kerronnallinen läpivalaisu ideologian ja ihmispsyyken vuoropuhelusta, määrätyssä mielessä henkisesti likellä Arthur Koestlerinkirkasta kliinistä selvänäköisyyttä.

Kaiken kaikkiaan Koivusalo on roolittanut elokuvansa hyvin. Esimerkiksi persoonallinen ja kaunis Vera Kiiskinen Koskelan Elinana on melkeinpä ainut vaihtoehto tähän elämää suurempaan rooliin, jossa myytti ohjaa psykologista vaistoa, jossa roolin siveysvaatimukset ovat Linnankosken Tulipunaisen kukan Kyllikin luokkaa. Mutta on muistettava, että kauneus saattaa luoda toivoa juuri oikealla hetkellä.

Elokuvassa jos missä kaivataan selvänäköisyyttä, ei hämärtäviä tai katsojaa imartelevia juonikuvioita, vaikka niitä käsikirjoitukseen rahoituksen turvaamisen vuoksi ehkä vaaditaankin. Nimittäin yleisöystävällisyys ei voi koskaan tapahtua näkemyksen kustannuksella. Puolipiste.

PS. Vahva huhu kiertää, että R-kioskeissa kautta maan myydään Mannerheim-elokuvan tukemiseksi nuorisolle Bukefallos-kondomeja. Bukefalloshan oli yhden Mannerheimin ratsuhevosen nimi. Menestystä viriilille kampanjalle!

Tilaa Filmihullu > |