2 | 2009 – Pääkirjoitus: Populaari paukku

filmihullu-2-2009-kansi

Filmihullun arkistosta:

2 | 2009

Pääkirjoitus: Populaari paukku

Peter von Bagh

Numero on poikkeuksellinen sillä sen kirjoittaminen on pitkälti ojennettu yhdelle ihmiselle. Varmuuden vuoksi oikealle. Hänen nimensä on Pekka Tuliara: hänen asenteensa ja tietonsa ovat eräänlainen takuumerkki. Liikutaan sellaisen elokuvakulttuurin parissa joka on pitkälti kadonnut reaalielämästä hiisi ties minne. Kuitenkin tuon taannoisen asiantilan aromi viipyy ihmismielissä harvinaisen syvällä. Sen merkit ja muistot säväyttävät yhä ketä vain, olipa kyse lapsesta, aikuisesta tai vanhuksesta. Siksi on tärkeä haastaa tekemiseen henkilö joka osaa välittää nuo assosiaatiot.

Elokuvien aikamatka

Pekka Tuliara on silloin tällöin kirjoittanut Filmihulluun, ja hänen huomionsa kohteena ovat aina olleet valtalinjan ulkopuoliset ilmiöt ja henkilöt: B-elokuvien tähdet, eläimet, lajityyppien “alemmat ilmenemismuodot”. Tuliaran tarinat ovat sydämellisesti opastettuja aikamatkoja: yhtäkkiä edessämme on aika jolloin elokuvateatterit merkitsivät jotain paljon nykyistä painokkaampaa, jolloin teollista mainoskoneistoa ei vielä ollut mutta silti kelluttiin tähtien, mieluiten marginaalisempien (heidän tuntemisensa edellytti paneutunutta ja jatkuvaa elokuvissa ravaamista) tunnelmassa. Oltiin teeskentelemättömiä, periaatteessa elokuvat olivat aina hyviä. Tätä ilmanalaa on vaikea selittää nuoremmille nyt, ja meillä vanhemmilla taas on kiusaus kaunistella.

Elokuvien läsnäolon voi sanoa toisinkin. Ehkä kaikki oli aika keskinkertaista. Vai oliko sittenkään? Erityisen kaukana Pekka Tuliaran jutuissa ollaan siitä teennäisestä, Yhdysvalloista käsin levinneessä mentaliteetissa jossa elokuva on sinänsä camp ja tämän mukaisesti erinäiset “kaikkein huonoimmat” elokuvat kohotetaan arvoon arvaamattomaan. Ed Woodin säälittävät elokuvat, joissa toki on pateettista hohtoa, ovat tämän kohotusoperaation tuote ja sen yksittäinen oikeutus.

Sinällään kyse kuitenkin on juuri sellaisesta mentaliteetin laskusta jonka toinen ilmentymä on elokuvateatterien mahalasku multiplex-aikakauteen. Ja tietysti juuri tähän suuntaukseen kaikkivoipa Sanoma Oy on satsannut. Rautakirja toisaalla, toisaalla sen ohjelmistoa (josta kansainvälisen elokuvan rikkaus on nimenomaan karsittu minimiin) ylistävän Nyt-lehden camp-henkisyys. Tuo hanke lanseerattiin täsmälleen silloin kun vuosikymmeniä odotettu ele, elokuvan nousu viimeinkin kulttuurisivuille, korvattiinkin epätoivoisella yrityksellä miellyttää nuorta kuluttajakuntaa.

Saman yhtiön miehiähän Tuliarakin taisi olla, tosin yhtymän yhteiskunnallisesti aktiivisimman julkaisun eli Aku Ankan toimittajana. Sellaiseksi näet Markku Kivekäs ja hänen tiiminsä Akkarin tekivät siinä sivussa kun ottivat luovalla suomenkielellä lehden henkisen komennon Suomen kamaralle ja humanisoivat sarjakuvahenkilöt osaksi omaa kotoista tajuamme. Minkä sanominen ei vielä tarkoita, että olisin unohtanut Disneyn kulttuuri-imperialismista usein esitettyjä näkökohtia tai että olisin unohtanut miksi Eero Tuomikoski menetti 1960-luvulla arvostelijakorttinsa. Se tapahtui parin sanan vuoksi, kun hän kirjoitti: “Walt Disney, tuo vanha sutenööri…”

Technicolorin loimu

Mitä merkitsevät nykyhetkessä sellaiset nimet kuin Jon HallMaria MontezSabuTurhan Bey? Tai edes Errol Flynn? Heistä seuraavilla sivuilla kuitenkin kirjoitetaan, kuten myös B-länkkärien vaiheista ja unohtumattomasta John Ford -elokuvasta Vaitelias mies joka oli yksi 1950-luvun suurista menestystarinoista, yleisön ja arvostelijoiden rakastama elokuva. Ja nyt näkymättömissä, elokuva-arkistossakin varmaan vuorossa vasta vuonna 2028 eli seuraavan John Ford -retrospektiivin yhteydessä.

B-elokuvat olivat enemmän kuin elokuvakulttuuria. Ne olivat kuvaelma siitä elämän perusaineksesta joka on rakkain ja tavallisin osa meistä, jossa “ei ole mitään erikoista” mutta jonka jännitys ja romanssi ovat melkein sietämättömän rakkaita kun tärkeitä muistoja alkaa seuloa esiin. Käytännössä B-elokuvat katosivat, kun televisio alkoi hoitaa niiden reviiriä. Kun 50-luvun vielä aloitteleva televisioteollisuus tarvitsi halpaa perustuotantoa, western oli varma valinta. Mikä taas tarkoitti että alueen ruohonjuuritaso oli tuomittu katoamaan: sitä näki jo televisiossa. Tuotannot kohentuivat isommiksi ja näyttävämmiksi, mutta perustason poistuminen tuotti väistämättömän pitkän tähtäimen tuloksen: laji hiipui. Elävöittävää vettä ei enää ollut.

Suomifilmit eivät ole tällä erää esillä, mutta voisivat ehkä olla. Suurin osa niiden massasta näet kuuluu ainakin ajatuksellisesti jonkinlaiseen B-kategoriaan, olipa kysymys vanhasta SyntipukistaTulion melodraamoista tai Roland af Hällströmin absurdista draamasta (Mika Waltarin senttaus sekin) Noita palaa elämään. Ja muistan Kauko Laurikaisen onnellisen katseen kun hän mainitsi että Kummituskievari, heikko elokuva kaikilla tunnetuilla standardeilla, on lasten suosiossa. Eli meidän täytyy (ilman että nielaistaan tunnettua hokemaa “50 million Elvis fans can’t be wrong”) muistaa, että ihmissydämiä aidosti tavoittaneet elokuvat ovat aina kunnioituksen arvoisia. Jonkinlaisen kunnioituksen ainakin.

Olin pari vuotta sitten asemoinut itseni henkisesti päivän päätapahtumaan: tallennan dvd-levylle aikanaan huonoimmaksi suomalaiseksi elokuvaksi arvioidun teoksen Mullin mallin. Ajattelin jopa että olisin ainoa suomalainen joka sen viitsii nauhoittaa (tietysti Kari Uusitaloa lukuun ottamatta). Ja sittenhän perkele unohdin, mikä kostautui aivan heti. Pian elokuvan päättymisen jälkeen tuli soitto jostain Pohjanmaalta. Sivistynyt miesääni kysyi: näittekö äskeisen elokuvan? No en, mutta tunnen entuudestaan. Ja sitten paukaus: “Sehän oli täyttä Dario Fo’ta!”

Niinpä niin. Mitä ihmeen rajoja inhimillisesti korkean ja matalan välillä oikeastaan onkaan. Tämän numeron tarinoissa ei ole tylsää “taiteellistisuutta”, käyttääkseni “teekkarikolmikko” Oksa-Tiula-Ylisen suosimaa pilkkailmausta. Pitsinnypläilyn sijasta saamme muistumia siitä lapsenmielestä jonka pitäisi olla yhä, aikuisellekin, kaiken elokuvan kokemisen ydinasia. Näkyjä leffasta tähtinä, teoksina ja esitystilanteina sellaisena kuin ne olivat ennen tätä saastaista aikaa, jolloin elokuvien kommentointia dominoivat leipääntyneet ja väsyneenoloiset senttarit tai – vielä pahempaa – “elokuvatieteilijöiksi” (he ovat sekä elokuvan että todellisen tieteen anateema) itsensä lavastaneet pilipalitohtorit (eikö yliopiston perusidea muuten ole levittää elävää, todellista tietoa?). Aikaa jolloin itse elokuvien ilmaisu kaikkialla maailmassa on nikkaroitu elokuvakoulujen penkkiä kuluttaneiden standardoituun muottiin…

 

Tilaa Filmihullu > |