2 | 2007 – Pääkirjoitus: Mitä nyt töllötämme

filmihullu-2-2007-kansi

Filmihullun arkistosta:

2 | 2007

Pääkirjoitus: Mitä nyt töllötämme

Peter von Bagh

Tässä taannoin, eli kolme vuosikymmentä sitten, Filmihullu kantoi alaotsaketta “kriittinen elokuva- ja televisiolehti”. Mainitunpituisen pienen breikin jälkeen palaamme tähän määritelmään, emme rääpimisen merkeissä vaan tärkeän tiedon jota muuten on vaikea tähytä tässä maassa, emmekä varsinkaan kielteisyyden, koska numeron peruseetos liittyy siihen että 80 vuotta sitten perustettu Yleisradio on kansallisesti yhä vielä ainutlaatuisen arvokas kulttuuriprojekti.

Kun katsomme kaupallisia kanavia ja niiden nykyistä suoritusta, näemme liian paljon vastuutonta alitusta ja nollaohjelmaa – missä on esimerkiksi se MTV jonka kysymyksenasettelut ja ohjelmatarjonta nimenomaan 30 vuotta sitten oli vielä monella tapaa kunnianhimoista? Vastapainona Yleisradiossa on viikkoa kohti paljon mainettaan enemmän vireitä kosketuksia ja ihmisen arvoista ohjelmaa varmasti sen verran mitä tavallinen katsoja voi mielekkäästi toivoa. Siellä on jopa maan historiassa ensimmäinen aidosti orientoitunut “kulttuurikanava” eli Teema. Siellä on radion puolella niin ikään kulttuurikanava eli radio ykkönen, jonka antia kuuntelee monttu auki – ohjelmavirtaa, joka toimii upeasti.

Arkipäivän surrealismia

“Digitaaliuudistus” mainittiin muutama vuosi sitten lehdessämme, eivätkä prognoosit tainneet osua harhaan. Ylen oma MOT-ohjelma paikallisti kipupisteen: Suomessa prosessi toteutettiin teknologiahuumeessa ja tekniikan johdolla, muissa pohjoismaissa kulttuuriprojektina. Ohjelmista ei puhuta, enemmän kuullaan kapulakieltä tekniikan seikoista ja nyt sitten lähinnä vikinää siitä mikä vehje minäkin päivänä reistailee – kuunnelkaa raitiovaunujen keskusteluja, avatkaa mikä tahansa paikallislehti, ja stoori on sama. Selvää on että itsensä keskipisteeseen asettaneet tahot – päättäjät jotka ovat edenneet muuten kuin ohjelmien ehdoilla ja ovat nyt lanseeraamassa huonossa atmosfäärissä teknologiaa jonka tiedetään vanhenevan muutamassa vuodessa, tällaisista asioista ilman muuta vastuullinen tutkimusosasto – ovat epäonnistuneet raskaimman päälle. Mutta mistä lukea, mitä todella tapahtui? Filmihullusta tietysti: Jouni Tervon yleiskatsaus digitalisoinnin pieneen historiaan on ansiokkain ja terävin ainakaan minun eteeni sattuneista teksteistä.

Edessämmehän on jotain aivan muutakin kuin pelkkiä erimielisyyksien selvittelyjä tai pelkästään joku lopullinen ratkaisu sille, ovatko oikeassa olleet “kriitikot” vai Yleisradion omat ylipapit. Edessämme on surrealistinen tapahtumasarja, joka sijoittuu alkusyksyn kauniisiin päiviin. Silloin kannetaan roskakasoihin ja kaatopaikoille ehkä miljoona elektroniikkalaitetta, videoita ja televisioita, varsinkin kotien lasten- ja makuuhuoneissa olevat kakkos- ja kolmostelevisiot, ja laitteita jotka ovat olleet nykyoloissa kesämökkien psykologisen viihtymisen kannalta tuiki tarpeellisia.

Osoittaako rakennemuutoksen läpivienti harkittua ja joka suunnasta motivoitua menettelyä ja onko sen idea tietopohjaisesti varma? Meidän ei tarvitse vastata, sillä Yleisradion eri tasojen johtoelimet antoivat hiljattain vastauksen jonka jokainen kansalainen ymmärsi: että lanka oli jossain määrin katkennut.

Onko kukaan edes todistanut uudistuksen kulmakiveä, teknisen parannuksen uskonkappaletta, eli sitä teknistä neroutta jonka selkein – ja ainoa – hyötyjäryhmä näyttää olevan laitekauppiaat. Kun kaikkien käsiin on jaettu uudet laitteet (ja niiden mukana välitila jossa päivästä toiseen aina joku laite renoilee), kuinka paljon on uhrattu ajatusta sille paniikille mitä vanhemmat ihmiset epäilemättä tuntevat jo nyt.

Koska on aina hyvä mainita plussapuolelta jotain, totean että Mikko Kivisen hahmon ympärille rakennetussa mainoksessa on itua siihen miten tätä julkisuuskriisiksi kasvanutta ongelmaa olisi voitu lähestyä. Mutta eipä unohdeta tärkeämpää asiaa: pelataanko tässäkin asiassa pelkästään teknologiasta innostuneen nuoremman polven hengessä?

Nuorekasta meininkiä

Ongelmahan tuntuu olevan sama kaikkialla. Sanomalehdet “nuorentavat” (= infantilisoivat) kulttuurisivujaan, etteivät menettäisi alle 30-vuotiaiden tilaajien motivaatiota ylipäätään tilata lehtiä. Muistan eräänlaisena ennetapahtumana sen, kuinka eräitä vuosia sitten Juhani Ikosen ja Raija Massalan sukupolven tärkeät, tietävät toimittajat savustettiin erittäin huonoa moraalia ja huonoa psykologiaa todistavilla metodeilla. Tähän liittyen mainitsen oikean työkulttuurin kaksi tärkeää kriteeriä ovat: ettei tilanne ole johtajavetoinen, siis automatiivisesti johtavan henkilön kaikkea tekemää oikeuttama. Ja että viimeiset työvuodet ovat, mikä ansiota on kuten useilla todella on, täyttymyksen aikaa, finaali hyvälle työelämälle. Tämä tuntu on vuosi vuodelta muuttunut ohuemmaksi, ainakin niin kerrotaan monelta taholta.

Erikoistapauksesta voi helposti tulla nykyhetken sääntö. Jokainen toimenpide on koepallo, ja jos se voidaan suorittaa hiljaisesti, seuraava seuraa. Siksi julkinen valppaus on tärkeä.

Erityiseti dokumentaristien, talon kantavien tekijävoimien, ahdistelu on tahrannut YLEn julkista kuvaa melkein yhtä paljon kuin neuvottomaksi osoittautunut diginavigointi (jonka kohdalla on voitu viitata maihin, joissa prosessi on ollut psykologisesti hallittu eikä ole tuottanut vastaavia sydänsuruja). Ja kuitenkin dokumentaristien karmiva kohtalo on vain jäävuoren huippu. Jos tekniikan puolen väkeä lentää ulos, heillä ei ole tukijoukkoja, vaikka heidänkään työnsä kantavasta merkityksestä ei ole mitään epäilystä. Kun ammatti-instituutti muutama vuosi sitten melkein ilman mitään julkista kohua lakkautettiin, tämä on surullinen viite siitä ettei asiasta pidetäkään väliä. Välillä voi tuntea suurta murhetta siitä suruttomuudesta millä isoja päätöksiä tehdään ilman että oman laitoksen fantastisesta historiasta otetaan mitään oppia tai ohjenuoraa.

Tämä on Yleisradion johtajan – tällä hetkellä Mikael Jungner – kohtalonkysymys. Hänen asemansa vakiintuminen ja dokumentaristiepisodin tahriman tilan korjautuminen ovat pitkälti kiinni siitä että taloudelliset säästöt tapahtuvat synkronissa ohjelmatoiminnan tukemisen – se on YLEn ehdoton pääasia – ja tekijöiden tukemisen kanssa.

Ylen koko pointti on ollut ammattitaitoisen henkilökunnan yhteisvoima ja radio- sekä televisiotoiminnan kokonaisuuden kulttuuri. Mitä tapahtuu, jos säästösyyt sanelevat tekemisiä ja ohjelmalajeja (jo nyt halpatuotantoisilla keskusteluohjelmilla on ilmaiseva yliote ohjelmistossa fiktion, lastenohjelmien ja ehkä siis pian myös dokumentaarien ohitse) enemmän kuin sihdin pitäminen pääasiassa. Nyt – digishokin järistyksestä huolimatta – katseen pitäminen alkuperäisessä ja perinteisessä tehtävässä on tärkeämpää kuin koskaan. Ilman Yleä laskeudumme petojen maailmaan, ja missä silloin olisi suomalaisten kuvien maailma nyt kun toisessa suunnassa koko elokuvan asema on suuri kysymysmerkki sekin.

Tilaa Filmihullu > |