2 | 2004 – Pääkirjoitus: Mentaalihygieniaa

filmihullu-2-2004-kansi

Filmihullun arkistosta:

2 | 2004

Pääkirjoitus: Mentaalihygieniaa

Sakari Toiviainen

Numeromme teema on suomalainen elokuva, sekä ajankohtaisten näkymien että perinteen valossa, mikäli näitä asioita nyt voidaan erottaa toisistaan. Yhdentyvän Euroopan, globalisoituvan maailman ja kansainvälisen mediakulttuurin uutena uljaana aikana tuijotamme hetken omaan napaamme, jotta näkisimme selvemmin maailmamme navat. Filmihullun viime numeron pääkirjoituksessahan Peter von Bagh heitti elokuvamme suhteen kysymyksen, “onko kukaan pyrkinyt miettimään, millaiseen mentaaliseen tilaan jo nyt on päädytty?” Katsotaan. Vaikka omasta mentaalisesta tilastani ei ole mitään takeita, rohkenen silti edetä muutamiin mentaalihygieenisiin pohdintoihin.

Aloittaakseni tuoreimmasta päästä, viimeaikainen kulttuurikeskustelu on jämähtänyt siihen järisyttävään uutiseen, että ooppera saa liikaa rahaa muiden laitosten ja taiteiden kustannuksella. On asetettu vastakkain “eliittikulttuuri” ja “populaarikulttuuri” vetoamalla käyttäjämääriin ja käyttäjien sosiaaliseen jakautumaan. Ylemmät toimihenkilöt käyvät kuulemma oopperassa enemmän kuin alemmat toimihenkilöt. Itse en satu olemaan mikään intohimoinen oopperan ystävä ja pysyttelen mieluiten mahdollisimman kaukana juhlapukueliitistä, mutta kiinnostavaa onkin koko kysymyksenasettelu, sen toistuva ja loputon latteus. Ikään kuin oopperan määrärahat olisivat ongelman ydin, ikään kuin oopperan tasoa laskemalla pelastettaisiin muut taiteet ja kulttuuritoiminnot. Tietysti ooppera on hyvä syntipukki ja “hyvä vihollinen” sikälikin, että huomio saadaan näin kääntymään pois todellisten vallanpitäjien kannalta tärkeämmistä asioista: hajoita ja hallitse on vallan iänikuinen strategia, jonka mukaan köyhät pannaan tappelemaan keskenään ja asioiden järjestys säilyy ennallaan.

Elokuvan puolelta todisteeksi riittää vaikkapa se, että Uuno Turhapuro -elokuvien taso ei noussut piiruakaan sen jälkeen kun ne alkoivat saada säätiön tukea yhteisistä varoista. Elokuvasäätiöhän on ollut vastaava hyvä syntipukki ja “hyvä vihollinen” koko olemassaolonsa ajan, vaikka sekin on määrärahojensa puitteissa ja hirvittävissä ristipaineissa varmaan parhaansa yrittänyt ja yrittää edelleen – sen nykyisestä pyrkimyksestä nostaa suomalaisen elokuvan tuki skandinaaviselle tasolle ei kenelläkään liene pahaa sanottavaa. Rahoitus on säätiön pääasiallinen toimiala ja rahasta puhuminen sen tehtävä, mutta tätä masentavampaa onkin koko julkisen keskustelun ja mediauutisoinnin yhä avoimempi keskittyminen rahaan, siis katsojalukuihin, tukimäärärahoihin, palkintoihin, menestykseen, ellei sitten uppouduta jonnekin Mel Gibsonin sadomasokistisiin veriorgioihin.

Toki elokuvat tehdään rahalla, ja suurella rahalla, mutta raha ei koskaan ole ollut mikään laadun tae muuten kuin Hollywoodin “tuotantoarvojen” näkökulmasta: monet elokuvataiteen klassikoista ovat syntyneet varsin pienillä budjeteilla. Kun elokuvasta puhutaan rahan, teollisuuden ja yleisömenestyksen ehdoilla, ajaudutaan todellakin sokeiden markkinavoimien ajopuuksi. Ilman kansallisia tukijärjestelmiä päädytään tilanteeseen, jossa elokuvatuotanto voidaan vaivattomasti siirtää halvimman kustannustason maihin ja suomalaiset aiheet voidaan vallan hyvin toteuttaa Baltian maissa, Venäjällä tai jopa Kiinassa, Koreassa tai Indonesiassa. Tämä on ongelma vain, jos kansallinen identiteetti nähdään jonkinlaisena arvona.

Myös elokuvataidetta sinänsä on totuttu pitämään jonkinlaisena arvona. Elokuvat saattavat olla tai olla olematta taidetta, mutta viime aikojen puhe jostakin erityisestä “taide-elokuvasta” on omiaan aiheuttamaan hämmennystä. Lajina “taide-elokuva” näyttäisi viittaavan taidetta käsitteleviin elokuviin, mutta pääsääntöisesti sillä tunnutaan tarkoittavan elokuvaa, joka pyrkisi olemaan “taidetta”. Jos jätetään huomiotta viime vuosisadan alun ranskalainen ohjelmallinen “film d’art” -liike, koko käsite nykyisessä merkityksessään on amerikkalaisten liikemiesten keksintöä, jolla he pyrkivät erottamaan “eurooppalaisen taide-elokuvan” omasta “oikeasta elokuvastaan”. Jo alkujaan pejoratiivisena se on sittemmin saanut yhä pejoratiivisemman merkityksen “tekotaiteena” vastakohtana yleisöelokuvalle, populistisimmin joissakin edesmenneen Spede Pasasen lausunnoissa, joissa tämä mainosti tekevänsä “säätiövapaata” elokuvaa “eikä taatusti taidetta”.

Koko kysymyksenasettelu on siis ikävästi populistinen ja harhaanjohtava kuten edellämainitussa oopperakeskustelussakin. Tiedämme, että raja taiteen ja viihteen, “korkeakulttuurin” ja “populaarikulttuurin” välillä on veteen piirretty viiva ja että “taide-elokuvan” rajaaminen joksikin muusta elokuvasta erilliseksi ghetoksi palvelee vain markkinalaskelmia. Näin taide mystifioidaan ja “populaarielokuva” tai “valtavirtaelokuva” suljetaan kertakaikkisesti ja aiheettomasti taiteen ulkopuolelle. Ei taide ole mitään mystiikkaa, vaan yksinkertaisesti taitoa tehdä jotakin. Ja tätä taitoa löytyy jopa Turhapuro-elokuvista. Loppujen lopuksi kestävää on vain tekemisen laatu eikä hierarkia ole taiteen lajien vaan tekijöiden välillä, kuten jo Bazin tiesi. Taiteessa ei oikeastaan tapahdu kehitystä samassa mielessä kuin luonnontieteissä tai teknologiassa: emme voi sanoa että Picasso olisi parempi taiteilija kuin Velasquez tai edes muinaiset luolamaalarit, Faulkner parempi kirjailija kuin Shakespeare tai Sapfo, Tarantino tai Almodóvar parempia elokuvantekijöitä kuin Griffith, Chaplin, Murnau tai Eisenstein.

Muuan hämmennyksen aihe on sellaisten käsitteiden kuin “yhteiskunnalllinen” ja “poliittinen” aktualisoituminen. 1960- ja 1970-lukujen vastareaktiona niitä on pidetty lähes kirosanoina ja ne on nähty “yksilöllisen” ja “henkilökohtaisen” jyrkkinä vastakohtina. “Yhteiskunnallisten” ja “poliittisten” lähestymistapojen korostuminen saattoi olla jonkinlainen muoti-ilmiö menneinä vuosikymmeninä, mutta sitä on ollut myös niiden peitteleminen. Itse asia ei ole muuttunut miksikään: elokuva ei voi paeta yhteiskunnallisuuttaan vaikka se kuinka sitä yrittäisi. Politiikka alkaa perheessä ja erakkous tai ultraindividualismi ovat syvästi yhteiskunnallisia funktioita ja valintoja.

Ymmärrän, että tämä on kovin alkeellista, mutta ilmeisesti mentaalisen tilan kartoituksen on käytävä näiden käsitesekannusten ja keskustelun ehtojen selvittämisen kautta, kun missään kouluissa saati yliopistoissa ei tunneta mielenkiintoa aivan perustavia sivistystehtäviä kohtaan. Optimismiin ei näy kovin paljon aihetta aikana, jolloin ahneus on astunut sivistyksen, organisaatio luovan työn edelle. Televisiossa formaattiajattelu – siis annetun ja ostetun kaavan käyttö – näyttää lyöneen itsensä lopullisesti läpi, ja kaikkien organisaatiouudistusten jälkeen “osaamiskeskuksissa” taitaa olla enemmän pikkupomoja ja byrokraatteja kuin varsinaisia osaajia. Suomalainen elokuva, täsmällisesti ottaen muutamat suomalaiset elokuvat ovat viime vuosina saaneet yleisön tuen, mutta polarisoituminen “menestyjiin” ja “häviäjiin” on yhä tosiasia, eikä jälkimmäisille juuri heru myötätuntoa tai julkisuutta. Minulla ei todellakaan ole mitään Uuno Turhapuroa vastaan, mutta en myöskään jaksa nähdä Turhapuron paluuta erityisen rohkaisevana oireena elokuvamme mentaaliselle maisemalle.

Tilaa Filmihullu > |