1 | 2011 – Isyyttä ja munakarvoja – Fragmentteja kotimaisen elokuvan nykymiehestä

filmihullu-1-2011-kansi

Filmihullun arkistosta:

1 | 2011

Isyyttä ja munakarvoja – Fragmentteja kotimaisen elokuvan nykymiehestä

Kari Pirhonen

Isä: Sä oot hyvä sälli.
Poika: Nii säki.
– Rare Exports

I

Yhteiskuntatieteilijät näyttävät olevan yhtä mieltä siitä, että 2000-luvun merkittävin suomalainen mies on Marja-Sisko Aalto eli sukupuolensa korjauttanut Imatran kirkkoherra Olli-Veikko Aalto. Esimerkiksi Timo Vihavaiselle Marja-Sisko on represantive man, aikamme sankari, joka sekä symboloi tätä aikakautta että murtaa sen ahdistaviksi ja tarpeettomiksi koettavia tabuja ja viimeisiä sovinnaismyyttejä toteuttamalla itseään ja uskomalla visioihinsa. Ennen Suomen Marja-Siskoa näin tekivät Ranskassa Napoleon ja Saksassa Goethe.(1)

Lohikoski: Pekka Puupää kesälaitumilla
Lohikoski: Pekka Puupää kesälaitumilla

Marja-Siskon operaatio osoittaa rohkeutta ja määrätietoisuutta, sisua, ja hän on tehnyt jotain mistä muistetaan ja mikä erottaa massasta. Saako hän seuraajia ja minkä osan Marja-Sisko ottaa sinivalkoisen miehen historiassa, sen tietää tulevaisuus. Joka tapauksessa monelle miehelle Marja-Sisko on arvoitus, joka edustaa erilaisia arvoja ja asenteita mihin olemme tottuneet. Siksi miehen on vaikea samaistua Marja-Siskoon ja määritellä hänen kauttaan omaa identiteettiään. Vuoden 2010 suomalaisia elokuvia tarkasteltaessa käy nopeasti ilmeiseksi, että sieltä ei Marja-Siskon kaltaisia vallankumouksellisia löydy, vaan valkokankaan tarjoama mieskuva on hyvin perinteinen, jopa pysähtynyt.

II

Jossain Teuvo Tulion melodraamassa isäntä aikansa ryypättyään tarttuu ruoskaan tarkoituksenaan osoittaa vaimolleen kaapin paikka. Käy kuitenkin niin, että nainen ottaa mieheltä ruoskan pois ja heittää isännän lantakasaan. Sitten hän katsoo miestä halveksivasti, sivaltaa ja sanoo “surkimus.” Tai voi olla, että miestä sanoo surkimukseksi tapahtumia ikkunasta seuraava äiti. Tai ehkä naiset sanovat niin yhdessä. Joka tapauksessa tämä on kuvaava esimerkki siitä, että miehen alennustila on kansallisen elokuvamme kantavia teemoja.

Teuvo Tulio: Intohimon vallassa
Teuvo Tulio: Intohimon vallassa

Myös venäläisille ja ruotsalaisille tuo paskassa ja itsesäälissä rypevä mies on tuttu, ei niinkään elokuvista kuin Tukholman-risteilyiltä ja Pietarin-matkoilta. Näin heille jokin Paha maa ei edusta fiktiota vaan dokumenttia, joka voittaisi pääpalkinnon millä tahansa venäläisellä tai ruotsalaisella dokumenttielokuvafestivaalilla. Tältä osin kotimainen elokuva onkin aivan oikein heijastanut todellisuutta.

Vuonna 2010 suomalainen miehen ahdistus ei osoita lientymisen merkkejä.

Ilta illan jälkeen valkokangas täytettään riittämättömyyden tunteella ja alemmuuskompleksilla. Teemat voivat olla erilaisia mutta ydin sama: nainen pitäisi saada, kaiken keskiössä on perhe ja mies yrittää olla pojalleen kunniaksi ja kasvaa hyväksi isiksi, parhaaksi isiksi, maailman parhaaksi isiksi. Elämä pelkkää läheisriippuvuutta ja anteeksipyytelyä. Nainen lähtee ja häntä on ikävä, joulukinkku palaa uuniin ja piparit ostetaan lähimarketista. “Vittu sattuu se vieläkin.”

Vaikka joulupukkiin ei olisi uskonut aikoihin, suomalaisen elokuvan miestä katsoessa on pakko uskoa haikara-myyttiin.

Janne Virtanen, Ville Virtanen, Martti Suosalo, Hannu-Pekka Björkman.
Antaisitko?
Muutenkin kuin säälistä?

III

Merkille pantavaa on, että mies ei tunnusta sukupuolineutraalia avioliittoa vaan toiminnan lähtökohtana on puhdas heterosuhde. Mikäli elokuvassa on homoja, ne esitetään naurattavassa valossa, hintteinä. Toisaalta tämä on pienessä maassa taloudellisesti perusteltava valinta: katsojalle voisi olla liikaa nähdä Samuli Edelmann & Peter Franzen kävelemässä käsi kädessä pitkin Hakaniemenrantaa, saati sitten tarjoavan toisilleen salmiakkia.

Lauri Nurkse: Veijarit
Lauri Nurkse: Veijarit

Myös kansoihin liittyvät stereotypiat kukoistavat ja mukailevat keskimääräisen miehen maailmankuvaa: miehen tapaama ulkomainen nainen paljastuu nopeasti venäläiseksi huoraksi, mutta hänen vaimonsa ulkomainen rakastaja on sivistynyt ranskalainen.

Yleisesti ottaen suomalaisen elokuvan maailma on kuitenkin huomattavasti yhtenäisempi kuin maailma elokuvan ulkopuolella. Näin erilaisten kulttuurien kohtaaminen ja siitä seuraavien mahdollisuuksien ja ongelmien käsittely on vähäistä. Veijareissa Mikko Leppilammelle kyllä olisi jaossa kaunis, eksoottisen näköinen nainen, mutta ensimmäisen ja ainoan kerran elokuvan aikana hänellä ei heti ota eteen.

IV

Onko tämä oire rasismista vai vierauden synnyttämästä epäluulosta?

T.J.Särkkä: Rakas lurjus
T.J.Särkkä: Rakas lurjus

Nykyohjaajien elämäkertoja lukiessa saa käsityksen, että he kaikki ovat koulukiusattuja yh-äitien lapsia, joiden isä hirtti itsensä kelohonkaan. Ainoan ystävän nimi oli Nalle Luppakorva.

Tämä ehkä selittää sen, että miehelle on ominaista uskomaton yhteisöllisyyden ja pieneen tilaan kaipuu sekä Kevätpörriäisen mieleen tuova naiivius, jolla miesten välistä ystävyyttä kuvataan: istutaan autossa polvi polvea vasten yhtä tiiviisti kuin silloin ennen lastenvaunuissa tai haaveillaan samalla ilmapallolla lentämisestä.

Luonnollisesti taustalla kuuluu sosialisoitumisprosessien kautta opittu Tuntemattoman sotilaan onnellisten häviäjien nauru, johon sekoittuu epätietoisuus suomalaisen miehen kohtalosta; alitajuinen havainto siitä, että “ne jyrää meitin.” Naisen lisäksi tämä “ne” tarkoittaa jo edellä mainittua kulttuurien muutosta ja perinteisten arvojen katoamista.

Ei siis ihme, että Marja-Sisko pelottaa suomalaista miestä!

V

1930-luvulla suomalaisten kalloja mittailleet saksalaiset rotuprofessorit kiinnittivät huomionsa siihen, että jos suomalaisen kasvoille piirsi kolmion niin, että sen yksi sivu kulki samansuuntaisesti kulmakarvojen kanssa ja kolmion kärki osui keskelle otsaa, lukemat kertoivat suomalaisten olevan mustalaisia. Tästä järkyttyneinä suomalaiset kuljettivat saksalaiset Ainolaan katsomaan Sibeliusta ja tuntureille pyydystämään lappalaisia. Näin saksalaiset yritettiin vakuuttaa suomalaisen kulttuurin arjalaisista vaikutteista ja heille esiteltiin rotu, johon verrattuina suomalaiset vaikuttivat melkein sivistyneiltä.

Joonas Berghåll & Mika Hotakainen: Miesten vuoro
Joonas Berghåll & Mika Hotakainen: Miesten vuoro

On kiinnostavaa, että samoihin aikoihin Sigurd Wettenhovi-Aspa laati suurta kansainvälistä huomiota saaneet tutkielmansa, jotka todistivat suomalaisten olevan Atlantiksen kadonnut kansa. Elokuva-analyysien perusteella nämä tutkielmat näkyvät nyt muuttuneen osaksi suomalaisen miehen tajuntaa. Ihminen toimii niin, että silloin kun tulevaisuus pelottaa ja on epävarma, hän suuntaa katseensa eiliseen ja rakentaa itsensä sen varaan, esikuviksi nousevat muinaiset sankarit ja totuus löydetään vanhoista uskomuksista.

Suomalainen nykyelokuva esittelee tästä lukuisia merkkejä, luo miehestä jopa myyttisen hahmon, Topeliuksen satujen ja Runebergin säkeiden inkarnaation, joka entisaikojen runonlaulajien tapaan laulaa saunanlauteilla kuulijoilleen menneistä asioista, vain sillä erotuksella, että vaikka runojalkana on trokee, niin aiheena on lähinnä tuo kappaleessa kaksi määritelty viikonloppuiskä.

Miehen tueksi elokuva rakentaa idyllisen kuvan siitä maailmasta, missä mies kuvittelee elävänsä: kaveria ei jätetä, ystävyys on rahaa tärkeämpää, miehen sanaan voi luottaa ja narkomaanitkin haaveilevat punaisesta tuvasta ja perunamaasta. Ollaan siis lähellä suomalaisuuden pyhää ydintä: kiuas kihisee ja Vesku pihisee rakovalkealla, Lapissa kaikki kukkii ihanasti ja käki kukkuu Karjalassa, poliisi on aina turvanamme ja portsari kantaa Lemminkäisen taksiin, sanoo hyvää yötä. Kiekko jäähän ja kaukana kavala maailma. Samalla kaikki on pelottavan sovinnaista ja taantumuksellista, kaukana Marja-Siskon edustamasta modernisaatiosta mutta kuin suoraan perussuomalaisten puolueohjelmasta, jonka etusivulla Laitilan Kukko nussii Iltalehteä. (2)

VI

Suomalaiset elokuva-alan ammattilaiset esiintyvät mielellään vasemmistolaisissa lavasteissa: päällä Che-paita ja kaulassa punainen huivi, allekirjoitus jonkun vainotun iranilaisen ohjaajan puolesta kerättyyn adressiin ja kaljalle.

Yleensä elokuvan yhteiskunnallinen osuus keskittyy noista neljästä tai viidestä yhteiskunnallisen osallistumisen vaiheesta tuohon viimeiseen.

Joonas Neuvonen: Reindeerspotting
Joonas Neuvonen: Reindeerspotting

Kuten edellä on useasti toistettu, suomalainen mies on jatkuvassa omien ongelmien prosessoimisen tilassa, mikä ei anna mahdollisuutta aatteelliselle tai kulttuuriselle ajattelulle. Asioiden pitää olla yksinkertaisia ja helposti hahmotettavissa, jotain johon käydä kiinni kaksin käsin. Kun Kahdeksan surmanluodin aikoihin köyhyys oli totaalista ja yksinäisyys suunnaton, nyt mies kokee saman tuskan, jos kirkonkylästä ei löydy illaksi kotiin digiboksia.

Vaikka tämä ratkaisu mahdollistaa suomalaisen elokuvan keskimääräisen noin 80 minuutin pituuden ja on siksi täysin perusteltavissa, hetkittäin tulee tunne, että haluaisi tietää, mitä elokuvan mies noin muuten tekee, nähdä hänet osana jotain laajempaa kokonaisuutta; kokea jonkinlaisena sosiologisena olentona, jota liikuttaisi muukin kuin pillu ja sen saamisesta tai saamatta jäämisestä syntyneet ongelmat.

Voidaankin kysyä, ollaanko jo liian uskollisesti seurattu suomalaisen nykyelokuvan isäksi kutsutun Lauri Törhösen teoreettisia visioita, joiden peruslähtökohta on se, että jokaisen elokuvan pääosassa pitää olla kuteva kultakala.

Ehkä juuri siksi Reindeerspottingin Jani on elokuvavuoden 2010 ainoa positiivinen ihminen. Hänen tarinansa muistuttaa siitä, että elämä ei ole akvaario ja elokuvan tarkoitus on kuvata muutakin kuin diskossa persettään heiluttavia ikiteinejä tai projisoida ohjaajan lapsuusmuistoja ja kohtukokemuksia väljähtyneen maagisen realismin keinoin.

Rahan sijasta Elokuvasäätiön pitäisikin lapioida elokuvantekijöille subutexiä, jotta he edes kerran näkisivät munakarvojaan pitemmälle ja kokisivat sen tunteen, mikä on kaiken taiteen tekemisen lähtökohta: “Olisin joku muu henkilö.”

 

Viitteet:
1. Vihavainen, Timo: Länsimaiden tuho
2. Engström, Anders: Vares – Pahan suudelma

 

Tilaa Filmihullu > |