1 | 2008 – Pääkirjoitus: Keksintö nimeltä kukka

filmihullu-1-2008-kansi

Filmihullun arkistosta:

1 | 2008

Pääkirjoitus: Keksintö nimeltä kukka

Peter von Bagh

Kaipa heillä olisi nykyhetkellä ollut aivan yhtä vaikeaa kuin omana aikanaan? Sergei Eisenstein vei “reaalisosialismin” armottomina vuosina päätökseen kuusi elokuvaa (Bežinin niittyjen kopio tuhoutui, Meksiko-elokuvasta ei ole olemassa tyydyttävää leikkausversiota). Olisiko hän toteuttanut niistä yhtäkään, tai muuta niiden kunnianhimoa vastaavan tasoista, nyky-Venäjän brutaalin elokuvakapitalismin oloissa?

John Cassavetes taas ohjasi isoja vastuksia pelkäämättä kourallisen elokuvia 25 vuoden aikana jolloin hän Orson Wellesin lailla oli hengenpitimikseen ja luontonsa mukaisesti myös näyttelijä muiden ohjaamissa elokuvissa. Kun hän kuoli, useammatkin tutut amerikkalaiset kriitikot kirjoittivat ja kärttivät videonauhoja minulta, maapallon toiselta puolelta. Heillä ei niitä ollut näköpiirissä, Suomessa Cassavetes oli kuitenkin ollut nimi. Useimmat hänen elokuvansa esitettiin aivan ajallaan täällä (poikkeuksena ikävä kyllä kaikkein suurin, Faces, jota ei ole koskaan nähty virallisessa ohjelmistossa), kun taas sellainenkaan merkkiteos kuin Ensi-ilta ei Yhdysvalloissa päässyt levitykseen lainkaan.

Veljeksiä he ovat yhtä kaikki, täysin erilaisia ja ytimeltään sama. Teemanumeron aihe.

Nyt on järjetön aika. Lehdistö skarppaa muutamiin kulloinkin muodikkaisiin produkteihin, ja tavattoman suurta epävarmuutta osoittaen. Harva tämän päivän viiden pisteen tapauksista on elävä ja muistettu elokuva edes viiden vuoden kuluttua.

Festivaalit ynnä kaiken maailman muut palkinnot keskittävät fokusta, ja laumayleisöksi sen tuhannen keinoin manipuloitu katsojakunta uskoo julkisuusversion, koska harvalla enää on omaa kokonaiskäsitystä tai tietoa mahdottoman laajaksi levinneen viuhkan kokonaisuudesta. Ja sekin maine taas katoaa joskus kahdessa viikossa. Eisenstein ja Cassavetes eivät katoa yhtään mihinkään. Uudistajien ja kumouksellisten elämä voi olla kitkaa ja tuskaa, mutta heidän ikuinen elämänsä on komea kuvio. Eri asia, miten tämä tieto heitä enää tavoittaa tai lohduttaa.

Vain kaksi muistikuvaa heistä. Sisäsivuilla sitten enemmän.

John Cassavetesin esikoiselokuva Varjoja on jazzimprovisaatio (sen musiikkikin on sitä itseään: Charlie Mingus). Tämä koski kaikkia elokuvantekoon osallistuneita: näyttelijöitä, tekniikkaa etc., mitä kaikkea Cassavetesin ohjaus hermoherkästi seuraa. Ensemble-vaikutelma on syvätarkka, lavea ja ennen kaikkea kokonaisuutta koskeva. Pienet yksityiskohdat ja yksityisten ihmisten lähikuvat, perhe, kaverijengi, ystävyyden kuvat ovat kaikki osa laajempaa kuviota. Tilanteet, ihmisten hinku näytellä arkisissa tilanteissa, kohtaamiset yleensä eivät ole koskaan tautologisia, tai saman kaavan mukaan tehtyjä, vaan hiottuja, täsmättyjä nimenomaan vastaamaan sosiaalista todellisuutta – joka syntyy paljolti näyttelijöiden persoonallisuuden, valmiuksien ja “hakevan katseen” kautta. Ihmiset ristivalotetaan puhetapojen, näyttelemisen, small talkin lävitse. Cassavetesillä oli ohjaajana heti alkuruudussa eräänlainen absoluuttinen silmä kaikelle; sosiaalinen kudos ja tapakulttuuri rakentuvat.

Entä Eisensteinin iso kuva? Tietysti Odessa-jaksot Panssarilaiva Potemkinissa. Ihmisyys saa yhtenä hetkenä muodon Odessan satamakuvien uinuvana lyyrisyytenä, seuraavissa kuvissa jo mahtavana toimivana voimana joka on yhtä kaupungin jykevien yksityiskohtien kanssa. Luonto, auringonsäteet ja kiitävät veneet tempautuvat mukaan solidaarisuuden ilojuhlaan jossa on kysymys ruuasta, kädestä käteen kiiruhtavasta elämän perusaineksesta.

Jo alun laiva on aina uudella tavalla hämmästyttävä. Siellä kummittelee. Miehet nukkuvat levotonta unta riippukeinuissa. Ruoka muuttuu surrealistisella tavalla madoiksi. Vanha mies katsoo mastoihin. Hän näkee hirtetyt. Se on hallusinaatio, jolla kuitenkin on vankka todellisuuspohjansa: vallankumouksen aave. Unikuva on erityisen vangitseva puitteissa, joissa ihmisten ajatusten pohjana ovat arkisimmat asiat: lepo, ruoka.

Potemkinissa välkehtii hienoimpien Odessaa kuvanneiden kirjailijoiden – Babel ja Paustovski – tekstit mieleen tuova taianomainen kyky välittää ilmanala, lämpö, ihmisen aistien kautta viritetty maailma. Ystävämme Rovaniemellä, Kuopiossa, Saarijärvellä, Raahessa ja kaikkialla: milloin muuten näitte Potemkinin viimeksi valkokankaalla, kuten se tietysti pitäisi nähdä? Jaa että ei ihan vastikään? Mutta sitähän voi kysyä 50 vuotta täyttäneestä Suomen elokuva-arkistosta.

Elokuvakulttuurin levittämistä vartenhan se nimenomaan perustettiin.

Jos onkin jo varmaan odottanut mainintaa elokuva-arkistosta, mutta nyt on ikävää kerrottavaa: sitähän ei enää ole, tilalla virasto jonka nimeä en ole vielä oppinut ja taustalla samanlainen temppu jolla Turussa elokuvatiede muutettiin “mediatieteeksi” ja ensiksi ollut asia häivytettiin programmista. Arkiston tilalla on suuren unelman päätepiste. Asemointi tapahtui kun tuon once upon a time olemassaolleen arkiston valtiollisen vaiheen ensimmäinen johtaja vakuutti kutsumustaan että “arkistosta tulisi mallikelpoinen valtion virasto”. Innokkaimpien tavoite onkin ollut toimia niin mallikelpoisesti että elokuvat ovat vain tilastoa ja museaalista rekvisiittaa joiden näkemisen estämiseksi on tehtävä kaikki inhimillisesti mahdollinen.

Näky on Risto Jarvan painajaisen toteutunut versio. Jarva, jonka elämä katkesi auto-onnettomuuteen 1977, oli elokuva-arkiston hallituksen pitkäaikainen puheenjohtaja. Muistan kuinka huolestunut hän oli siitä että anonyymit virkamiehet ottaisivat yliotteen ja johtajiksi pyrittäisiin ottamaan ihmisiä joilla ei ole elävää kosketusta elokuvakulttuuriin. Sehän tapahtuikin sitten aivan heti Jarvan kuoleman jättämässä tyhjässä tilassa. Oletan että juuri tästä syystä Jarva oli persona non grata esimerkiksi ex-arkiston 50-vuotisjuhlassa. Sellaiset järjestettiin henkisesti vaatimattomin sisällöin Tennispalatsissa viime vuoden keväällä.

Muita mainittiin. Juhlapuhuja kohotti esille arkistounelman esitaistelijoita, erityisesti sodan kauden saksalaisyhteistyön aktivistin josta ei kuitenkaan pahaa sanaa koska hän oli mukava mies joka tapauksessa. Juhlahuoneessa oli merkittävämpi hahmo, toinen perustaja Aito Mäkinen, jota toistaitoiset järjestäjät eivät ymmärtäneet edes kukittaa. Hieman heilahtaneessa tilassa puheita jatkanut arkiston johtaja esitteli kuitenkin vielä yhden merkkihenkilön. Joku lapsenmielinen saattoi luulla että ehkä Jarva nyt mainitaan, kehittihän hän enemmän arkiston olosuhteita ja filosofiaa kuin kukaan muu vastaavassa asemassa. Mutta ei, nyt oli vuorossa erään ministeriön mies, elokuvan ystävä. Ja mitä niihin kukkiin tulee, niitä ei voi valtionlaitoksen tiukan budjetoinnin olosuhteissa ostaa ihan miten vaan, loppuvuodestahan tarvittiin hautajaiskukat.

Tilaa Filmihullu > |