1 | 2007 – Pääkirjoitus: Olipa kerran elokuva

filmihullu-1-2007-kansi

Filmihullun arkistosta:

1 | 2007

Pääkirjoitus: Olipa kerran elokuva

Sakari Toiviainen

Digitaalinen murros, ellei peräti kumous, alkaa olla tosiasia myös elokuvamaailmassa. DVD:n voittokulku näyttää kiistattomalta, samalla kun digitaalinen elokuvatuotanto ja digitaaliset elokuvateatterit tekevät läpimurtoaan. Filmihullun ja perinteisen elokuvaharrastajan kannalta tilanne on sekä ristiriitainen että jännittävä: toisaalta runsas DVD-tarjonta ilman muuta lisää valinnan mahdollisuuksia ja elokuvasivistystä, tuo harvinaisuuksia, klassikoita ja muita laatuelokuvia entistä enemmän entistä useamman ulottuville; toisaalta DVD:n hegemonia on omiaan ajamaan varsinaiset filmikopiot yhä enemmän paitsioon ja arkistojen aarteiksi. Tuotannossa digitaalinen tekniikka saattaa avata uusia mahdollisuuksia, samalla kun se syrjäyttää jotakin korvaamattoman arvokasta.

Tilanne on toistaiseksi selkiytymätön, kuten käy ilmi numeromme keskeisistä artikkeleista, Antti Alasen katsauksesta teknisen muutoksen vaiheisiin ja mahdollisuuksiin, valo- ja varjopuoliin, sekä Peter von Baghin kartoituksesta, joka pohtii koko nykyisen elokuvakulttuurimme tilaa levityksen, esitystoiminnan, teknologian haasteiden ja kulttuuripoliittisten linjausten valossa. Mihinkään DVD-hurmokseen tai digiuskontoon ei näillä näkymin ole tietenkään syytä hurahtaa, mikä tulee selväksi myös kiertokyselyssämme, jossa peräänkuulutetaan ennen muuta taiteellista laatua ja DVD:n sivistyksellistä funktiota. Yhtä selvältä näyttää, että perinteinen elokuva, filmille tehty ja filmiltä pimeässä teatterissa esitetty elokuva on uhanalainen laji. Paluuta entiseen ei ole, mutta sen verran voinee turhia nostalgisoimatta sanoa, että DVD ei missään tapauksessa tee oikeutta niille kaikille elokuvan mestareille, jotka loivat teoksensa aivan toiseen formaattiin, materiaan ja katselutilanteeseen. Koko tämä taide ja kulttuuri on jäämässä arkistojen asiaksi eikä sen vaalimisen tärkeyttä voi kyllin korostaa, niin erilaisia näkemyksiä kuin tämän työn linjauksista on viime aikoina esiintynytkin ja tässäkin numerossa esiintyy.

“Menneisyys on ainoa paratiisi josta meitä ei voida karkoittaa”, Godard on tuttuun tapaansa tiivistänyt. Tämä kuvitteellinen paratiisi tarkoittaa tietysti elokuvan menneisyyttä ja sen perintöosaa taiteena. Nykytilanteessakin on syytä muistaa, että kysymys ei ole vain kuvan ja äänen teknologiasta, vaan kuvan ja äänen taiteesta. Tästä asiasta Godard on väsymättömästi muistuttanut ja tämän asian demonstraatio on hänen monumentaalinen työnsä Histoire(s) du cinéma/Elokuvan historia(t), joka paradoksaalista tai kuvaavaa kyllä lienee parhaiten nähtävillä laittomana DVD-versiona. Godardille elokuva on kaiken taiteen – kuvataiteittein, kirjallisuuden, musiikin ja teatterin – elimellinen perillinen, sekä hänen raivonsa että hänen toivonsa juontavat siihen, miten elokuva on tuhlannut lahjojaan eikä ole ammentanut läheskään loppuun mahdollisuuksiaan “ajattelevana muotona”. Teoksessaan hän lainaa ja muokkaa uusiin asentoihin kaikkea mahdollista taidetta ja dokumenttia, kuvaa ja ääntä, ja päätyy siteeraamaan itsemurhan tehnyttä modernia ranskalaista runoilijaa, joka pakenee “nykyajan totalitarismia, päivä päivältä ahdistavamapaa kasvotonta, globaalia ja abstraktia tyranniaa, joka pyyhkii kaiken poikkeavan tieltään”. Elokuva päättyy siihen, miten Godard on unessa kulkevinaan läpi paratiisin ja herätessään huomaa pelastaneensa sieltä yhden kukan, todisteeksi käynnistään.

Numeromme kannalta Godard ja elokuvan historia ovat tietysti olennainen vastapaino nykymedian historiattomalle sähköiselle universumille. Sampsa Laurinen on tehnyt vuoden kulttuuriteon rakentaessaan ja suomentaessaan Godardin Historian/Historioitten “kirjallisen version” kaikkine kuvineen ja äänineen ja kirjoittaessaan teoksesta laajan tutkielman – tätä vuosikymmenen elokuvakirjaa odoteltaessa voimme tutustua Laurisen raporttiin Pariisin Pompidou-keskuksen viimekesäisestä Godard-näyttelystä. Godard loi Historiansa elokuvan satavuotisjuhlan aikoihin, tänä vuonna me Suomessa juhlimme satavuotiasta näytelmäelokuvaamme. Juhlavuosi alkoi Suden vuodella, jatkui Miehen työllä ja päättyy Rajaan 1918 sekä Tali-Ihantalaan. Mitä tästä olisi ajateltava? Kauaksiko olemme edenneet Ollin oppivuosistaMiehen tiestäRuusujen ajasta, vuoden 1918 miehestä ja hänen omatunnostaan? Mitäpä muuta säätiön uusi toimitusjohtaja Irina Krohn voisi tehdä kuin toistaa vanhaa virttä määrärahojen nostamisesta kohtuulliselle kansainväliselle tasolle – hyvin tietäen, että lääke ei auta taidon eli taiteen, hengen eli sivistyksen puutteeseen?

Vedettäessä tarpeeksi perspektiiviä elokuvan tai suomalaisen elokuvan ongelmat ovat tietenkin pieniä pähkinöitä. Mitä ne merkitsevät tähtien rinnalla, kuten Godard visioi 1950-luvulla, tai sotien ja nälän rinnalla, miljoonien sorrettujen ja syrjäytyneiden rinnalla? Emme mekään, jotka rakastamme tähtien katsomista ja unelmia, voi sulkea silmiämme nykyajan totalitarismilta, kasvottomalta globaalilta tyrannialta. Meillä on jo kvartaalitalous, toisin sanoen totaalitalous, globalisaatio eli totaalinen markkinausko, ilmastonmuutos eli totaalinen olemassaolon taistelu, puhumattakaan pienemmistä totalitarismin muodoista kuten television totaalisesta pakkodigitalisoinnista tai totaalisesta tupakointikiellosta. Digi-tv:hän on jo yleisesti tunnustettu munaus, farssi eli tragedia, kaikkien muiden paitsi liikenne- ja viestintäministeriön virkamiesten ja muiden vastuutaan pakenevien päättäjien silmissä; uusi tupakkalaki saattaa näyttää pieneltä askeleelta, mutta se sopii hyvin aikamme koreografiaan ja on omiaan avaamaan portit kaikenlaisille kieltohihhuleille. Tässä yhteydessä sopiikin vedota “Suomen ainoaan intellektuelliin” (Aki Kaurismäki), edesmenneeseen Matti Wuoreen, joka vuonna 2000 paikallisti totalitarismin lonkerot ja sen mediapolitiikan:

“Adolf Hitler oli monessa edelläkävijä. Maailman ensimmäinen tv-lähetys välitti Führerin puheen livenä Nürnbergin puoluepäiviltä 1936. Samana vuonna intohimoisena tupakan vastustajana tunnettu tunnettu Hitler toteuttti toisen suuren haaveensa perustamalla Suomen sosiaali- ja terveysministeriön edeltäjän, Kolmannen valtakunnan tupakanvastaisen instituutin… Liekö omaa paranoiaani, kun minusta näyttää, että ajankohtaiset tupakkalain kiristys, rasismi ja turvallisuushysteria liittyvät jollakin lailla yhteen.”

Vuonna 2007 meidän pitäisi jo tietää, että kaikenlaiset totalitarismin muodot ovat kuolemaksi taiteelle ja että ilman tupakkaa olisimme jääneet vaille Jean-Luc Godardin, Luis Buñuelin, Aki Kaurismäen, Jean Sibeliuksen, William Faulknerin ja tuhansien muiden taiteilijoiden kuolemattomia teoksia.

Tilaa Filmihullu > |