1 | 2005 – Pääkirjoitus: Katoavaisia seikkoja

filmihullu-1-2005-kansi

Filmihullun arkistosta:

1 | 2005

Pääkirjoitus: Katoavaisia seikkoja

Peter von Bagh

Ensiksi muuan ajanmerkki, onneksi vain melkein-katoaminen.

HS:ssa (27.1.2005) selostettiin kolmen ruotsinkielisen säätiön omistaman kiinteistöyhtiön hanke muuttaa Forumin elokuvateatterit liiketiloiksi. Kyseessä on siis ajatus tuhota vanha Capitol, joka Forumin suurimpana salina (suunnittelija oli Hilding Ekelund, aikansa hienoimpia arkkitehtejä) on säilytetty alkuperäisessä käytössään. Sali on lisäksi ensimmäisiä jossa esitettiin äänielokuvaa, historian läpikulkema tila, jonka pääomistajaksi kohosivat saksalaiset tai saksalaissidonnaiset tahot (pahamaineinen muisto, jossa helsinkiläisyleisö tungeksi vuoden ajan – erään ranskalaisen historiakirjan ilkeän version mukaan kolmeksi vuodeksi – katsomaan Veit Harlanin Kultaista kaupunkia, liittyy juuri Capitoliin) ja joka siten sodan jälkeen joutui neuvostoliittolaisen Kosmos-Filmin omistukseen.

Brita Maria Renlundin muistosäätiön edustaja, oikeammin sanottuna Brita Maria Renlundin muistoa lausunnollaan varjostavan tahon edustaja, sönköttää – tai “pohtii”, kuten reportteri ironisesti merkitsee – Helsingin Sanomille:

“Eiväthän tilat ole ajanmukaiset kuten Tennispalatsissa. Lattioiden kallistukset eivät täytä nykyisiä vaatimuksia. Akustiikkakaan ei ole ajan tasalla, sillä nykyelokuvissa ääni on myös tärkeä kokemus.”

Tässä koko juttu, eli pelkistys siitä mihin “elokuvakulttuuri” on vajonnut. “Konehuonehan säilytetään, ja siellä on mahdollisuus näyttää vaikkapa mainosfilmejä”, lisää säätiön puhemies.

Lisättäköön, että viimeisimmän silmiini tulleen tiedon mukaan elokuvateatteritila säilyy kuitenkin, ei varmaankaan vähiten siksi että HS otti pääkirjoituksessaan kantaa sen puolesta. Hieno ele.

Pöllön myynti

MTV3:n myynti, jossa norjalaisyhtiön tarjous pisti vauhtia ruotsalaiseen Bonnieriin, on herättänyt aiheellista huomiota. Jopa Jorma Ollila paljastui sentimentaaliseksi mieheksi, jolle mediayhtiön suomalaisuus on kallis arvo. Meillä muilla kyynelten määrää rajoitti se rajuus, jolla MTV omilla operaatioillaan on ollut ajamassa koko itsellistä luonnettaan alas – kauttaaltaan ulkoistettu talo tuottaa yhä ansiokasta uutis- ja ajankohtaistoimintaa, mutta on muuten tuhonnut koko sen luovien ihmisten verkoston ja itsellisen, vahvan toimittajakunnan synergian, joka sillä joskus oli ja joka on arvollisen tv-toiminnan ydin.

Kaipa meillä itketään vuolaasti aina kun asiaa on vain rippeeksi ja vaietaan silloin kun todellista itkettävää olisi. Tällainen ilmoitusasiana mennyt asia oli 1990-luvulla tapahtunut Musiikki-Fazerinmyynti kansainväliselle suuryhtiölle. Siinäpä se kansallistalkoiden paikka olisi ollut, kun koko suurin suomalainen katalogi, Sibeliuksesta Olavi Virtaan, katoaa. Eikä sitten juuri kukaan, varmaan kaikkein vähiten Opetusministeriön nimeä käyttävä postitoimisto, kommentoinut tätä viime vuosikymmenten suurinta kulttuuriskandaalia juuri lainkaan.

Pääasioista osataan muutenkin kirjoittaa aika huonosti. MTV3:n asiassa silmiini osui yksi terävä juttu, Jouni Tervon kolumni Metro-lehdessä:

“MTV3 on arvokas yhtiö, joka on vihdoin saanut päänsä pinnalle. Pelastustalkoissa suuri ansio on ollut yhteiskunnalla. Ensin valtio puolitti ja sitten päätti lopettaa kokonaan yhtiöltä Ylen toiminnan turvaamiseksi perityn toimilupamaksun. Kun liiketoiminnan pyörittämisestä peritty maksu parin vuoden kuluttua lopullisesti häviää, MTV3 alkaa lihoa. Konsulteille se merkitsi lupaa lyödä lypsävä lehmä lihoiksi. Maksun poistolla piti turvata MTV:n asema television digitalisoinnissa. Nyt rahat haihtuivat lyhentämättöminä ulkomaille. Kaupassa kolmas saa aina korvapuustin. Se osa on rahoitustaan menettävällä Yleisradiolla.” (31.1.2005).

“Kulttuurimme” tilan lyhyt yhteenveto

1) Cinefilia eli filmihulluus. Perinteinen tunnusmerkki on keskustelun ja ajattelun liikkuminen elokuvan (vielä kovin lyhyen) historian koko ajallisella janalla. Nyt tavallaan imitoidaan tätä siten että keskitys pyörii viimeisen viiden vuoden elokuvissa. Laitosten ja yliopistojen elokuvavirkamiehet ovat hekin mielellään tässä roolissa ja muuttuvat aktiivisiksi katsojiksi syntymäpäivä- ja televisiohaastatteluissaan. Mutta vain niissä.

2) Yleisön kohtalo. Rypäleteattereissa pyörii sama ohjelmisto kuin kaikkialla maailmassa (digiversioiden napista painaminen on siis psykologisesti täysin valmisteltu tapaus), mitään muuta ei juuri ole. ‘Art cineman’ idea on haudattu, elokuvakerhot ovat melkein tapetut, koska mikään taho ei edes hahmota ongelmaksi sitä ettei juuri yhtäkään klassikkoa ole saatavilla. (Ennen arkiston valtiollistamista ostettiin koko ajan kerhoja ajatellen klassikoita, jopa tilanteessa jossa palkkarahat eivät olleet taatut. Nyt kunnia-asia on olla antamatta mitään, olla murehtimatta niin pientä asiaa kuin elokuvakulttuuria).

3) Yliopistot. Hyvä asia, elokuva on viimeinkin siellä, kaiketi viimeisenä Euroopassa. Voitto on kuitenkin jarrumiesten, kun ajattelemme, ovatko sikäläiset voimat eläviä elokuvan vaikuttajia, sytyttäviä luennoitsijoita, ahmitaanko heidän tekstejään (muualla kuin tenteissä), mikä on se kansallinen rikkaus joka on elokuvalle koitunut Turun yliopiston kahdesta vuosikymmenestä? Älkää naurattako minua. Harakatkin nauravat jo kun kysyn.

4) Entä televisio? Lainaan Pertti Avolaa (HS 26.2.2005), joka toteaa että “edes Ylen kanavilla ei nykyään liiemmin näe vanhempia elokuvia, kotimaisia lukuun ottamatta”:
“Jos haluaa nähdä säännöllisesti vanhempia elokuvia ja klassikkoja, pitää olla sekä digisovitin että rahaa (…) Elokuvasta on televisiossa tullut eräänlaista karkkia, nopeasti ja helposti nautittavaa välipalaa. Mainoskanaville jotain jota laittaa mainosten väliin ja Ylelle – niin, ehkä vain jonkinlaista pakkopullaa jota sopii olla niin vähän kuin mahdollista. Surkeaa.”
(Vain pieni kommentti. Elokuvaa käsittelevää ohjelmaa ei suomalaisella puolella ole ollut miesmuistiin. Kotimaiset elokuvat näytetään iltapäivisin. TV2 heittää laatuelokuvien uusia kierroksia aamukymmeneen. Onnelliset vanhukset, joille elokuvakulttuurin viimeiset rippeet on taimattu…)

Vanha elokuvakulttuuri on siis muuttunut myyttiseksi, joten sen ideaa ja yksityiskohtia jäljitellään: otetaan dvd käteen ja ollaan ikään kuin nähty joku klassikko. Kaiken tämän yhteistuloksena yleisö on näennäistietäväistä mutta itse asiassa aivan Hollywood-voimien kämmenellä.

Tilaa Filmihullu > |