1 | 1998 – Kuolema Pariisissa

filmihullu-1-1998-kansi

Filmihullun arkistosta:

1 | 1998

Kuolema Pariisissa

Markku Koski

“Elokuvista ja kuvaruudusta pursuileva väkivalta on meidän kuolemarituaalimme, lähes palvonnan tasolle noussut kulttuurinen käytäntö ja pakkomielle”, kirjoittaa Markku Koski ja pohtii prinsessa Dianan kuoleman synnyttämää kollektiivista rituaalia, jossa harjoittelemme kuoleman kohtaamista.

Suosittu sivistyneistöhokema väittää kuoleman olevan kulttuurissamme vaiettu asia tai lähestulkoon tabu. Se on roskapuhetta, sillä vaikka sairaalakäytäntömme ja hautajaisrituaalimme epäilemättä poikkeavat esimodernien yhteisöjen pikanteista menoista, eikä meillä ole mitään viikatemiehelle omistettua juhlapäivää, kuolema on mitä vahvimmin läsnä siellä missä kaikki muukin – eli mediassa.

Erityisen paljon meitä kiinnostaa ja kiihottaa juuri väkivaltainen kuolema kaikissa mahdollisissa muodoissaan. Tai itse asiassa myös nk. luonnollinen kuolema on meille väkivaltainen tapahtuma, sillä yksilöllistynyt, hyvinvoiva, taivaan ilot hyljännyt ihminen kokee kuoleman lopulliseksi asiaksi, usein siksi ainoaksi sellaiseksi. Sanonta “Jumala on kuollut” lienee siinä mielessä kulttuurimme nerokkaimpia ja ilkeimpiä oivalluksia.

Median esittämät kuoleman kuvat ovat mitä moninaisimpia. Uutisten ohella asiaa käsittelee tietenkin myös fiktio ja ennen muuta viihde. On itse asiassa omalaatuista, ettei kuoleman poissaolosta huolestunut väki huomaa sitä, että elokuvista ja kuvaruudusta pursuileva väkivalta on juuri sitä, mitä he niin kovasti kaipaavat. Se on meidän kuolemarituaalimme, lähes palvonnan tasolle noussut kulttuurinen käytäntö ja pakkomielle. Fritz Lang oli oikeassa todetessaan, että “ihmiset ovat kadottaneet kosketuksen vanhoihin auktoriteetteihin ja arvoihin, myös uskontoon, ja niin he pelkäävät oikeastaan vain väkivaltaa”. Mitään jaloa tai kaunista näissä menoissa ei silti toki ole, tai tuskin sitä niissä muinaisissa rituaaleissakaan oli, vaikka me mielellämme niin haluamme ajatella.

Jos taide ja viihde tuo kuoleman esille jatkuvasti, ikään kuin muistuttavat sen olemassaolosta, mahdollisuudesta ja muodoista, niin julkisuuden henkilöiden usein väkivaltaiset poismenot ovat niitä varsinaisia, lähes kaikkia meitä koskettavia tapahtumia, joissa rituaali elää täydellä voimallaan. Niissä me pysähdymme asian äärelle, suremme ja pohdiskelemme, toistamme tai harjoittelemme sitä, mitä me teemme niiden oikeiden sukulaisten ja omaisten kohdalla. “Kun seisoin isäni ruumiin ääressä, tiesin tarkasti miltä siinä pitää tuntua, vaikka en ollut sellaista koskaan kokenut”, ihmetteli Jouko Turkka Aiheissa. “Mistä se oli valmiina mielessäni? Elokuvista ja kirjoista”, hän vastasi ja olisi voinut lisätä mukaan tietenkin myös television meille välittämät hautajaismenot.

Prinsessa Diana oli tietenkin tällainen mediasukulainen ja -omainen, ei vain “tuttu TV:stä”, vaan paljon enemmän, hyvä esimerkki siitä, mitä tätänykyä myös “parasosiaalisuudeksi” nimitetään. Hän oli monille eräänlainen kaukainen serkku, ja niinpä olennainen osa menoja olikin myös ihmettely, että mitä minä tässä nyt niin paljon suren, enhän minä edes häntä niin hyvin tuntenut ja niin edelleen. Mutta suren kuitenkin, tällaisia pohdiskeluja olivat lehdet täynnä.

Tai liekö asia niin, että juuri tämäntyyppisten parasosiaalisten tapahtumien kohdalla reflektio on vapaampaa ja helpompaa, sillä oikeiden omaisten kuolemiin liittyy niin paljon järjestelyjä, että se varsinainen surutyö joudutaan tekemään vasta jälkeenpäin. Aitoja surun tunteita saattavat myös rikkoa perintöriidat, joita julkisten lähimmäisten kohdalla ei koeta.

Kuvaavaa onkin, että nyt kun suurin kohu on ohitettu, Dianasta ei mediasta juuri paljoakaan enää saa lukea. Salaliittoteoriat sammuivat omaan mahdottomuuteensa, eikä se lopullinen totuuskaan Pariisin tapahtumista ketään tunnu tänään kiinnostavan. Pakolliset myyntilistoilla keikkuvat kirjat kulutetaan pääasiassa privaatissa.

Surun sijasta Dianan vaiheita voi nyt käsitellä normaalina julkisuustapahtumana. Ja sellaisena se on hämmästyttävän rikas ja moninainen. Nykyään saattaa jopa olla niin, että historian viekkauden on korvannut tässä ja nyt -todellisuuden viekkaus ja ironia. Myös taiteen ja viihteen keksinnöt tuntuvat kovin sovinnaisilta ja laimeilta Dianan ja Charlesin monipolvisen tarinan rinnalla, jossa oli mukana sopiva annos niin satua, komediaa, pikkupornoa kuin syvää draamaakin. Tai ehkä tässäkin tapauksessa todellisuuden viekkaus ja ironia ovat huipussaan, sillä mitäpä muutakaan kuin Ballardin ja Cronenbergin Crashin asetelmia Dianan kohtalo ja sen jälkipuinti kommentoi! Kaikki me olimme morbidilla tavalla viehättyneitä autonromusta ja siitä kuvasta, joka oli otettu muttei nähty. Kaikki me halusimme niin ikään tietää, mitkä olivat Dianan viimeiset sanat. Jokaisessa meissä elää pikku paparazzi. Paljon huhuttiin myös siitä “Suuresta uutisesta”, josta Dianan muka piti kertoa myöhemmin lisää. Ei – ei hän ollut sittenkään raskaana, vaikka juuri se olisi ollut kaiken huippu, vaan kyse olisi ollut siitä, että Dianaa soviteltiin pääosaan Bodyguardin uuteen versioon. Ja sen roolin hän tavallaan näyttelikin, mutta hieman eri muodossa kuin tarinoista ehtynyt Hollywood kaavaili.

Ja jos Hollywoodissa tosiaan tuskaillaan kateellisina taas kerran hyvien kertomuksien perään, niin ainakin Shakespeare nyökyttelee haudassaan tyytyväisenä. Sillä eihän hän pelkästään kuninkaallisista halunnut kertoa, vaan ihmisistä yleensä. He olivat vain havaintoesimerkkejä, joiden kautta oli helpompi kuvata voimakkaita tunteita, haluja ja intohimoja. Myös oman meluisan yleisönsä hän meissä varmasti tunnistaisi: Globe-teatteri on vain muuttunut globaaliseksi teatteriksi.

Tilaa Filmihullu > |